Vuosituhansien ajan ihmiset kävivät vuoropuhelua luonnonhenkien kanssa. Henki, sielu kuului yhtälailla puiden, tuulen kuin pienen pienen jäniksenkin olemukseen. Käänne ajattelussa lähti liikenteeseen mekanistisen luonnontieteen kannattajien keskuudessa 1600-luvulla. Heidän joukostaan tunnistamme ainakin filosofi René Descartesin (1596–1650), joka nosti ihmisen ainoana ajattelevana olentona, henkenä ja sieluna pelkäksi materiaksi pelkistyvän luonnon yläpuolelle. Vuosituhansia jatkunut dialogi ihmisen ja luonnon välillä alkaa säröilemään. Tasaveroisen kumppanuuden sijaan ihmisen katse luontoon julmistuu. Uudenlaisella maailmankuvalla varustetulle ihmiselle jänikset eivät enää kuiski salaisuuksiaan, vaan luonto kohdataan entistä useammin taloudellisen hyötymisen näkökulmasta. Sieluttomaksi ymmärretystä luonnosta tulee mykkää materiaa, johon kajoamisen oikeutusta kaiken yläpuolelle korotetun ihmisen ei enää tarvitse keneltäkään kysyä – on lupa ottaa enemmän kuin tarvitsee.
[Näin oli lausuttu Agricolaverkon sivuilla 15.11.2023 julkaistussa Marika Haatajan kirjoittamassa artikkelissa Jäniksen selässä mantereelta toiselle, joka on Marjut Hjeltin kirjoittaman kirjan Jänis maailman myyteissä ja tarinoissa kirja-arvostelu.]
[Toisaalta animistisen maailmankuvan omaksuneiden ihmisten luontoystävällisyys lienee suuressa määrin vain myytti. Sen jälkeen kun ihminen oli asettunut n. 50.000 vuotta sitten Australiaan, mantereen suurista maaeläimistä vain harva jäi jatkamaan sukuaan.]
[Ihminen eläinlajina kyllä pitää hyvistä tarinoista. Voidaan sanoa, että luonnonhenkienkin kanssa juttelu perustuu eräänlaiseen hyvään tarinaan, johon ihmiset ovat uskoneet. Yllä kuvattu animistinen maailmankuva perustuu ajatukseen, että kaikki tapahtumat maailmassa ovat elävien olentojen aiheuttamia. Aiheesta voit halutessasi lukea lisää noin 25 vuotta vanhasta esitelmätekstistäni Uskonto ja maailmankuva.]
Ihminen ei synny ateistiksi, kuten änkyräsellaiset väittävät, vaan animistiksi.
VastaaPoistaTämä johtuu siitä, että ensimmäiset kolme ikävuottaan ihminen katsoo suunnilleen kaikkea ylöspäin.
Kaikkialla on vain suuria ihmisiä ja suuria asioita.
Puu tuntuu kolmivuotiaasta valtavan suurelta, ja siltä se tuntuu hänestä vielä kolmetoista- ja kolmekymmentävuotiaanakin, kun hän seisoo sen juurella katsellen runkoa pitkin ylöspäin.
Ja vuori se vasta valtava onkin!
Koska suuret ihmiset käyttäytyvät ja puhuvat aivan kuin kasvava pieni ihminen, onhan loogista ajatella että se pätee muihinkin suuriin asioihin.
Niinpä niillä kaikilla täytyy olla jokin tämän aikaansaava mutta silmälle näkymätön voima.
Henki.
Kyllä.
Poista