Metalli on aina ollut kuviakumartamatonta, kapinallista ja anteeksipyytelemätöntä. Metalliskenessä ei yleisesti ottaen nähdä ongelmana minkäänlaista kapinallista symboliikkaa, oli sitten kyseessä hakaristi tai risti ylösalaisin. Samassa hevitapahtumassa saattaa olla soittamassa sellaisia bändejä kuin radioystävällinen pop’n’roll-bändi Amaranthe että avoimesti natsisymboliikkaa imagossaan hyödyntävä Satanic Warmaster. Tämä yleinen suvaitsevaisuuden linja näkyy metallikulttuurissa esimerkiksi siten, että hevifestareissa on keskimäärin paljon vähemmän järjestysongelmia tai rikollisuutta kuin muilla festareilla.
Metalliskenessä ei jakseta paheksua sitä, mikä järkyttää ja mikä ei. Koko metallikulttuuri on lähtökohtaisesti ristiriidassa valtavirtakulttuurin kanssa, eikä se pyri millään tasolla miellyttämään tai olemaan jotenkin yleisesti hyväksyttävää. Metalli on aktiivisesti erottanut itsensä mainstreamista eikä ole koskaan hakenut valtavirran hyväksyntää. Ennemminkin metalli on hakenut valtavirran paheksuntaa. Metalli – etenkin sen äärimuodot – on aina asettunut eräällä tavalla ”elitistiseksi” ja vaikeasti ymmärrettäväksi.
Sen sijaan vasemmistolainen musiikkialakulttuuri pyörii nykyräpin ja erilaisten punkin muotojen ympärillä. Niiden sanoma on pohjimmiltaan sosiaalisesti hyväksyttyä. ”Syrjintä on pahaa, chillailu on hyvää, köyhillä on kurjaa.” Äärivasemmiston musiikkikulttuurissa ei juurikaan ole mitään aidosti hyökkäävää tai valtavirtakulttuuria loukkaavaa, vaan se on enemmänkin valtavirtakulttuurin turhautumisen kanavointia.
[Jiri Keronen Vae victis -blogissaan 7.2.2019 julkaisemassaan merkinnässä Äärivasemmisto vastaan black metal]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti