Kun Li Andersson puhuu syyllisyydestä, kaikki tuntevat tarinan. Suomalaiset syntyvät lottovoittajina ja siksi velkaisina. Kuluttajan kruunu on raskas, sillä elintasomme perustuu eriarvoisuudelle.
Ajatusketju muuttuu tämän jälkeen performanssiksi. Vaaditaan rakennemuutoksia, mutta politiikassa voimakeinot ovat tabu. Hikipajatyöläisestä välittäminen veisi nuorisolta housut ja pitsasta ananaksen. Tai ainakin kaikki kallistuisi. Oikeudenmukaisemman maailman avainsanat voisivat olla niukkuus ja kotimainen tuotanto, mutta ne eivät kelpaa liberaalioikeistolle ja vihervasemmistolle. Molemmat ovat kunnostautuneet globalisaation puolustajina. Syyt löytyvät aina.
Jäljelle jää rituaali, jossa syyllisyys on itseisarvo. Häpeä, katumus ja syyllisyys ovat yksilökeskeisen hedonismin kääntöpuoli. Ne edustavat ripittäytymisen tuomaa siedettävää omatuntoa siellä, missä sekulaari humanismi toimii kristillisen synnintunnon jatkajana. Messuun tuo lisänsä kulttuurimme rasistinen perintö, joka ilmenee asenteessa ei-valkoisiin vähemmistökansalaisuuksiin. Me emme voi edellyttää “niiltä” samaa kuin itseltämme, sen verran heikompaa ainesta he ovat. Tämä on niin sanotun käänteisen rasismin ydin.
[Tenho Kiiskinen Sarastus-verkkolehdessä 4.9.2017 julkaistussa kirjoituksessaan Humanismin paheet, osa 2: Syyllisyyden jatkoaika]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti