Mätämunia mahtuu jokaiseen joukkoon, mutta silloin kun mätämunista ei
saa puhua ääneen ja ne muodostavat todellisen turvallisuusuhan, on
tilanne yhteiskunnassa erittäin paha. Ja niin kauan kuin keskustelu
ahdistelusta on tasolla, että joku katsoi väärällä tavalla tai kertoi
paskan läpän, mutta ohitetaan täysin ne oikeasti traumaattiset ja
pelottavat tilanteet, jotka ovat arkipäiväistyneet Suomessa, ja niiden
taustalla olevat syyt, on puhe ahdistelusta vain pinnallista itsensä
korostamista ja mielestäni jopa kuvottavaa.
Itse olen
jälleen tullut siihen lopputulemaan, ettei ehkä ole järkevää antaa
yhteiskunnassa liikaa valtaa päät punaisina paniikkirääkyville ämmille.
Valitettavasti.
[Helena Eronen blogissaan 15.2.2018 julkaisemassaan merkinnässä Paniikkirääkyvät ämmät ja kulttuureihin pesiytynyt naisviha.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti