Kipu ymmärrettiin asiaksi, jota hyveellisen ihmisen täytyi kyetä tuottamaan lähimmäisilleen, kuten lääkäri ei saanut jättää sahaamatta irti jäsentä, jonka tulehtuminen aiheuttaisi kuolion. Teurastaja ei saanut armahtaa käsittelemäänsä karjaa eikä pyöveli sitä ihmistä, joka kuului hänen käsiteltäviinsä – en nyt käytä tässä sanaa asiakas.
[...]
Kuitenkin esimerkiksi pyöveliä pidettiin jollakin tavalla syntisenä ja halveksittavana ja häntä kehotettiin rukoilemaan paljon. Luulen, ettei hän esimerkiksi saanut nauttia työstään ja yleensä hänen piti pyytää uhriltaan anteeksi ennen toimenpidettä, joka sentään oli oikeuden päätöksen mukainen.
Kaikessa tässä oli kyse jonkinasteisesta julmuudesta eli empatian tukahduttamisesta. Koska itse asiat olivat välttämättömyyden sanelemia, ei julmuus niiden yhteydessä ollut pahe, väärä empatia sen sijaan olisi ollut sitä.
[Näin oli lausuttu Timo Vihavaisen blogissa 7.11.2022 julkaistussa merkinnässä Hyveen ja paheen välillä.]
Kärsimykseen suhtauduttiin luonnollisena osana elämää silloin, kun kivulle ei voitu tehdä oikein mitään.
VastaaPoistaSe oli vain kärsittävä, niinpä kärsimyksen tuottaminen toisille ei ollut sen kummempaa;
vain elämää, ei sen enempää.
Asenteet alkoivat muuttua oopiumin tultua laajassa mitassa länsimaalaisten saataville, ja heroiinin sekä ja kokaiinin myötä kipua ei tarvinnut enää kärsiä.
Silloin kivun tuottamisesta tuli epänormaalia ja epätoivottua käyttäytymistä, josta tuli rangaista.
Ja kuolema yleensä piilotetaan ihmisiltä mahdollisimman suuressa määrin. Monet ihmiset oikeasti pelästyvät, jos huomaavat, ettei maailma aina toimikaan oikeudenmukaisesti, ei edes sosiaalidemokraattinen hyvinvointiyhteiskunta.
Poista