Kivikauden käsitteen ja siihen sisältyvien mielikuvien haasteena onkin kyseisen ajanjakson valtavan pitkä aikajänne, ja se miten se edustaa täysin erilaista aikakautta eri puolilla Eurooppaa (saati sitten muissa maanosissa). Välimeren ympäristössä ja Lähi-Idässä neoliittinen kivikausi sisältäen maanviljelystä ja kaupunkimaista asutusta alkaa jo 10 000 vuotta sitten, kun Suomea vasta päästiin asuttamaan. Kun Suomessa tehtiin kampakeramiikkaa ja kalliomaalauksia, Välimeren ympäristössä kukoistivat pronssikautiset kulttuurit. Kirjoitetun historian reuna sijoittuu eri alueilla hyvin eri kohtaan menneisyyttä. Esimerkiksi kaikissa niissä Euroopan osissa, jotka olivat osa Rooman valtakuntaa, esihistoria taas vaihtuu historialliseksi ajaksi paljon aikaisemmin kuin Suomessa. Pohjois-Euroopassa esihistoriallisen ajan viimeinen vaihe rautakausi taas jatkuu paikasta riippuen jopa 1200–1300-luvuille asti. Siksi vaikkapa 1000-luvun suomalaisen kutsuminen esihistorialliseksi kuulostaa oudolta, jos on tottunut sanan englanninkieliseen käyttöön.
[Näin oli lausuttu arkeologien Kalmistopiirin sivuilla 22.11.2020 julkaistussa Liisa Kunnas-Pusan kirjoittamassa artikkelissa Kuinka luolamiehet kansoittivat kivikauden – Mielikuvien ja myyttien arkeologiaa.]
Kun esihistoriallisella ajalla tarkoitetaan aikakautta, jolta ei ole vielä kirjoitettuja lähteitä, mitä merkitystä sillä on milloin se missäkin päättyi kirjoitustaidon saapumiseen?
VastaaPoistaNo se on arvostuskysymys. Voi olla mielenkiintoista saada tietää, missä vaiheessa milläkin alueella kirjalliset lähteet ilmestyvät näkyviin. Aineellisesta kulttuurista voidaan toki saada tietoa esihistoriallisenkin ajan ihmisistä.
Poista