S Marxin utopia työstä vapautumisesta ei ole todellisuudessa utopia

Arendt huomauttaa, että Karl Marxin utopia työstä vapautumisesta perustuu mekanistisen filosofian virheellisyyteen. Marxilaisen utopian mukaan työnteon tuottavuuden lisääntyessä lisääntyvä vapaa-aika vapauttaisi mekanistisesti ihmisen työvoiman ”korkeampiin aktiviteetteihin”. Vastaukseksi tähän Arendt kirjoittaa:

Sata vuotta Marxin jälkeen olemme tietoisia tämän päättelyn virheellisyydestä. Animal laboransin vapaa-aikaa ei koskaan käytetä muuhun kuin kuluttamiseen, ja mitä enemmän aikaa hänellä on, sitä ahneemmaksi ja vaativammaksi käy hänen ruokahalunsa. Se, että nämä mieliteot tulevat hienostuneemmiksi niin, että kulutus ei rajoitu enää vain välttämättömyyksiin vaan päinvastoin keskittyy kaikkeen tarpeettomaan, ei muuta tämän yhteiskunan luonnetta, vaan kätkee sisäänsä sen vakavan vaaran, että mikään maailman asia ei lopulta ole turvassa kulutukselta ja sen aikaansaamalta tuholta. (Arendt, 136)

Yli viisikymmentä vuotta Vita Activan kirjoittamisen jälkeen olemme tietoisia tämän päättelyn oikeellisuudesta. Työtätekevien yhteiskunta on pääsemässä irti työn kahleista, mutta ”se ei tiedä enää mitään niistä korkeammista ja merkityksellisemmistä aktiviteeteista, joiden tähden vapaus kannattaisi voittaa” (Arendt, 15), Ehkä Marxin ”korkeampia aktiviteetteja” viljellään joissain ihmisten yksityisissä tiloissa, mutta yhteiskunnan kokonaistasolla vallitsee konformismiin perustuva massa- ja kulutusyhteiskunta, jonka perustana on globaali kapitalistinen markkinatalous ja tähän liittyvä jatkuvan talouskasvun ideologia.

[Näin oli lausuttu Sarastus-verkkolehdessä 17.9.2023 julkaistussa Jussi Uotilan kirjoittamassa kolumnissa Hannah Arendt, politiikka ja ihmisenä olemisen ehdot.]

[Saksalaisesta filosofista ja yhteiskuntateoreetikosta Hannah Arendtista  (1906-1975) on Wikipedia-artikkeli.]

[Ja tässä on mainio siteeraus kyseisestä Wikipedia-artikkelista:]

Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä herätti ilmestyessään 1963 suurta huomiota. Arendt kertoo kirjassa Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä Israelissa 1961. Kirjan keskeinen väite on, että Eichmannia ja hänen kaltaisiaan rikollisia ei luonnehdi jokin poikkeuksellinen tai erityislaatuinen, muulle elämälle vieras pahuus. Pahuuden ongelma onkin päinvastoin juuri siinä, että Eichmannin tapaiset rikolliset ovat tavallisia ihmisiä, jotka sortuvat hirmutöihin ajattelemattomuuttaan seuratessaan byrokraattisia ja ”oikeita” sääntöjä. Arendt kieltäytyi tunnustamasta Eichmannia "sisäisesti" pahaksi, ja se johti sekä juutalaisten että ei-juutalaisten intellektuellien ankaraan tuomioon. Kiista pahuuden arkipäiväisyydestä leimahti uudelleen noin neljä vuosikymmentä Arendtin kuoleman jälkeen, kun Bettina Stangnethin teos Eichmann vor Jerusalem – Das unbehelligte Leben eines Massenmörders julkaistiin vuonna 2011. Se perustui osittain lähteisiin, jotka eivät olleet Arendtin eläessä käytettävissä. Kirjassa kyseenalaistettiin luonnehdinta "pahan banaalisuus" ja väitettiin, että Eichmann oli jo pitkään ollut vakaumuksellinen antisemitisti.

[Tuo minulle ainakin tulee mieleen Hannah Arendtista. Jos joku ei vielä tiedä, niin Arendt oli syntyjään juutalainen.]