Ryhdyin 15-vuotiaana sosialistiksi ja pasifistiksi ja päätin suorittaa sivarin, jahka sen aika koittaa. Sosialismini alkoi laimentua lukiovuosien aikana, mutta päätös siviilipalveluksesta piti melkein kutsuntasyksyyn saakka. Lopulta nuoruuden ehdottomuus sai väistyä minun ja todellisuuden välistä, ja tulin vakuuttuneeksi, että jos en käy armeijaa, se harmittaa myöhemmin. Velvollisuuskin alkoi painaa. Niin ja olihan presidentti Tarja Halonen kutsunut kenraalikuntaa pasifisteiksi, ja Erkki Tuomiojakin on sentään ylikersantti. Vaakakuppini oli kääntynyt.
Heti palveluksen ensimmäisenä päivänä tajusin, miten homogeenisessä porukassa olin teinivuoteni hengannut. Helppoahan se oli ollut kulttuuripiireissä liputtaa erilaisuuden puolesta, kun kaikki ympärillä olivat samanlaisia.
[Joonas Nordman Seurassa 8.7.2019 julkaistussa kolumnissaan ”Naiset, vaatikaa asevelvollisuutta!”]
[PS. Minua lievästi harmittaa, miten kirjoituksessa käytetään sanaa "armeija", kun sanan yksi merkityksistä on maavoimat. Olisi minusta selkempää puhua puolustusvoimista (tai vaikka asevoimista), vaikka asepalvelus yleensä suoritetaankin maavoimien puolella.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti