Tämä nyt oli tällainen pieni ”musta tuntuu” -postaus. En ole tainnut tällaisia pahemmin kirjoitella, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Viestini tässä on nyt lähinnä se, että ei ole helppoa olla erilainen. Ei ole helppoa olla erilainen mistä tahansa syystä. Ja lohdutukseni on, että 1) kerran se vain kirpaisee ja 2) pelko on usein pitkälti aiheeton. Tiedän, että netissä kiertää näitä kauhutarinoita, että vanhemmat heittivät homon lapsensa kadulle, mutta väitän, että tuollaiset ovat aika harvinaisia. Perusheterot usein haukkuvat, mutta eivät pure. Tarkoittaen siis sitä, että heidän letkautuksensa ovat juuri sitä itseään, eli letkautuksia. He puhuvat ajattelemattomia, koska eivät ymmärrä. Kun he joutuvat oikeassa elämässä kasvotusten oikean homon/lesbon/transsukupuolisen kanssa, niin heidän asenteensa usein muuttuu ja he joutuvat tarkistamaan käsityksiään. Omaan perheeseeni kuuluu syvästi uskonnollinen henkilö, jonka olen tuntenut pikkukakarasta saakka. Kyseessä on hyvin homofoobinen ihminen, jonka homovihaa olen kuunnellut koko ikäni. Kun aloitin sukupuolenvaihdoksen, niin välttelin häntä tahallani pitkään, koska tiesin hänen kantansa. Mutta sitten jouduin yllättäen kohtaamaan hänet eräässä perhetapahtumassa. Hän tuli minua vastaan hymyillen, halasi minua ja käytti minusta uutta nimeäni niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Eräs lestadiolaistaustainen homokaverini taas ei uskaltanut vuosiin kertoa isälleen homoudestaan. Kun hänen isänsä sairastui vakavasti, niin hän päätti kertoa, ettei heidän välilleen jäisi selvittämättömiä asioita. Isä otti asian erittäin positiivisesti ja sanoi, että olet mikä olet, niin olet silti minun rakas poikani. Omat vanhempani kakistelivat pitkään transsukupuolisuuteni kanssa, mutta ajan kanssa oppivat hyväksymään sen. Äitini on sanonut, ettei vieläkään ymmärrä, että miksi halusin vaihtaa sukupuoleni, mutta ainakin hän on tosissaan yrittänyt ymmärtää. Hän esimerkiksi osti Marja Björkin kirjan ”Poika”, luki sen ja halusi minun lukevan sen ja kirjoittavan omia kommenttejani marginaaleihin. Sen jälkeen hän luki kirjan uudestaan. Molemmilla vanhemmillani on vieläkin vaikeuksia käyttää uutta nimeäni ja isäni sanoo minua vieläkin joskus tytöksi. Olen päättänyt olla välittämättä, sillä he ovat kuitenkin auttaneet minua paljon toipuessani leikkauksistani, joten mistään tahallisesta kiusanteosta ei varmasti ole kyse. Ei se kai ihan helppoa ole, kun tyttärestäsi tulee yhtäkkiä poikasi.
[Näin oli lausuttu Musta orkidea -blogissa 19.6.2017 julkaistussa merkinnässä Erilaisena olemisen vaikeudesta. Blogia pitävä henkilö on siis transseksuaali.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti