Mitä kansan syyllisyydentunnoton ja kirjaimellisesti häpeämätön “uudelleensyntymä” sitten tarkoittaisi suomalaisten kohdalla? On päivänselvää, että poliittinen realismi muodostaa uhkan eliitille. Päättäjien ja näiden juoksupoikien raivokas ja keinoissaan täysin moraaliton sota konservatiivisia kansallismielisiä vastaan on johdonmukainen primitiivireaktio tilanteessa, jossa se löytää ainoat ystävänsä akateemisesta keskiluokasta ja sieltäkin vähenevässä määrin. Hyödyllisen idiootinkin on yhä vaikeampi uskoa oikeistopopulismin vaaraan olosuhteissa, joissa hyvän elämän edellytykset viedään myös yhä useammalta äärikonformistilta.
Eliitin ahneus ja himo tuhota solidaarisuudelle perustuva hyvinvointivaltio on perinteisesti hyväksytty sillä odotuksella, että sopeutujat palkitaan. Nyt diili on sanottu yksipuolisesti irti. Silti eliitti odottaa uskollisuutta antamatta mitään vastineeksi. Kannattaa kysyä, millaisia tarkoitusperiä puheet humaanisuudesta ja ihmisoikeuksista asetelmassa palvelevat. Mistä kumpuaa se maaninen into rohkaista kaikkia mahdollisia poikkeusyksilöitä ja vähemmistöjä ruikuttamaan milloin minkäkin etuoikeuden perään.
[Tenho Kiiskinen Sarastus-verkkolehdessä 4.9.2017 julkaistussa kirjoituksessaan Humanismin paheet, osa 2: Syyllisyyden jatkoaika]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti