maanantai 23. lokakuuta 2017

S Tulee tuomita uhrikulttuuri

Tasavertaisuus ja käänteisestä rasismista luopuminen edellyttävät uhrikulttuurin tuomitsemista. Sääntöjen pitäisi olla joko kaikille samat tai niistä puhuminen pitäisi lopettaa kokonaan. Olisihan se ainakin rehellisesti avointa moraalittomuuden saarnaamista. Niin sanottu uhripääoma ei tarkoita juuri koskaan muuta kuin yksilön tai yhteisön vapautumista perustellusta arvostelusta. Se edustaa samaa kahtiajakoa kuin syyllisyys. Eurooppalaista aatehistoriaa on perustellusti tituleerattu äärimmäisyyksien kehdoksi, mutta onko tässä perinnössä jotakin erityisesti vaalimisen arvoista elementtiä? Mielestäni ei ainakaan uhriutumisen kohdalla.

Uhriutuminen on ollut monelle vähälahjaiselle vähemmistökansalaiselle taloudellisesti kannattava uravalinta, mutta ilmiön sosiaalinen kestämättömyys on ilmeinen. Historia on nimittäin loputon suo, josta voidaan löytää perustelut mille tahansa vaatimukselle tai vaatimatta jättämiselle. Etuoikeuksiensa perään itkijöitä syntyy kuin sieniä sateella, sillä ruikuttaminen on mahdollista aivan kaikille. Surkuhupaisimmillaan ilmiön luonne on paljastunut tapauksissa, joissa miljonäärit valittelevat ylinopeussakkojaan, tai puoluemannekiinit kohtaamaansa työpaikkasovinismia. Jos tässä maassa on kaksi ryhmää, joiden ei tarvitsisi saada enää yhtään enempää valtaa, ne ovat rikkaat miehet ja nuoret hyväosaiset naiset – ihonväriin katsomatta. Asiat eivät ole hoituneet kovin vahvasti, vaikka kaikki on saatu hopealautasella.

Ei ole väärin vaatia kansallisen identiteetin omaksumista myös ongelmallisiksi koetuilta maahanmuuttajilta. Se on itse asiassa ainoa keino auttaa heitä pääsemään rajoittuneesta roolistaan oman viiteryhmänsä sisällä. Samalla he lakkaavat olemasta kantasuomalaisille “vain ulkomaalaisia”. Jokainen järkevä ihminen ymmärtää, että vaatimus ei pakota ketään katsomaan Uuno Turhapuro -elokuvia tai pukeutumaan jääkiekkomaajoukkueen paitaan. Se yksinkertaisesti pakottaa jokaisen sisäistämään sen tosiasian, että täällä ollaan joko meidän ehdoillamme tai ei sitten ollenkaan. Kulttuurimme peruskivet eivät ole neuvottelukysymyksiä, eivätkä ne salli pintakiillon läpäiseviä kompromisseja, jotka olisivat jo lähtökohtaisesti väärintekoja itseämme kohtaan.

Tulisi olla itsestään selvää, että Suomi pysyy nyt ja tulevaisuudessa ensisijaisesti suomalaisensa valtiona myös etnisesti. Muunlainen odotushorisontti sotisikin aidosti monikulttuurisen maailman säilyttämisen ihanteita vastaan. Kaikilla vaikutteilla on rajansa. Aivan samalla tavoin kuin kaikilla muillakin kansoilla, on myös suomalaisilla oikeus ja toisinaan jopa velvollisuus sanoa iso “EI” hankkeille, jotka tulevat pitkällä aikavälillä ja suurella todennäköisyydellä kuristamaan omalaatuisen elomme ehtoja. Vain käänteisen rasismin tai eliitin edustaja voi väittää muuta. Heidän vaikuttimensa kyllä tiedetään, joten korvien sulkeminen vastaääniltä on kerrankin oikea liike sekä moraalisesti, taktisesti että älyllisesti. 

[Tenho Kiiskinen Sarastus-verkkolehdessä 4.9.2017 julkaistussa kirjoituksessaan Humanismin paheet, osa 2: Syyllisyyden jatkoaika]

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti