Kun ensin itse ilmoittaa olevansa vaientamisen uhri, mutta silti – kelatkaa! rohkeasti puhuu televisiossa, voi esiintyä voittajana taistelussa, jonka on itse keksinyt ja josta kukaan muu ei oikeastaan ole kiinnostunut. Hieman samasta on kyse, kun taiteilijat ja toimittajat julistavat tarttuvansa vaiettuun aiheeseen. Kuinka vaiettu tai tabu aihe voi olla, jos siitä voi tehdä valtavan jutun maan johtavaan sanomalehteen tai tv-sarjan parhaaseen katseluaikaan?
Pikaisen “on edelleen tabu” -googlauksen perusteella lehdistössä tabuja ovat esimerkiksi tyttöjen halu, julkinen homoseksuaalisuus, väkivaltainen nainen, vammaisten seksuaalisuus, rahasta puhuminen ja suhde, jossa nainen on miestä vanhempi. Sillä erotuksella, ettei mikään näistä ole tabu.
Tabu ja vaientaminen ovatkin entistä useammin vain tyhjiä sanoja, joita käytetään mediahuomion maksimoimiseksi. On jollain kierolla tavalla joko surullista tai pähkähullua, että julkisuudesta elantonsa saavat ihmiset kertovat toisilleen viikosta toiseen julkisuudessa, etteivät he saa sanoa enää mitään.
Heikelän nimeämät ilmiöt poteroitumisesta ja lynkkaamisesta ovat todellisia ja ikäviä, mutta kaikkea kritiikkiä ei pidä kehystää mielensäpahoittamiseksi tai vihakirjoitteluksi. Välillä yhteiskunta tarvitsee anonyymejä Twitter-pyllyjä sanomaan, että nyt oot kyllä jäbä harvinaisen pihalla.
[Näin oli lausuttu Ylen sivuilla 5.11.2018 julkaistussa Tuija Siltamäen kolumnissa Edelleen saa sanoa ihan liikaa kaikkea.]
[PS.
Olen kuitenkin kirjoituksen otsikosta sitä mieltä, että se lupaa
ainakin pikkaisen liikaa. Sillä Suomessa elää oikeastikin vaiennettuja ihmisiä.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti