Kaikki haluavat ja useimmat myös ansaitsevat tulla arvostetuiksi ja hyväntahtoisesti huomioiduiksi. Yhteiskunta ei silti voi nojata itseriittoisten pienryhmien kokemaan arvokkuuden kaipuuseen, etenkään jos ryhmän itsearvostus nojaa nurkkakuntaiseen pienryhmäidentiteettiin ja/tai syrjintäkokemuksiin. Vähemmistöryhmän jäsenten yhteinen historia ja yhteiset kokemukset eivät siis ole sellaisia valistuksen ja laillisuuden ydinarvoja, joiden varaan yhteiskunnan tulee rakentua. Kokemukset ovat vain kokemuksia; sinänsä merkittäviä ja todellisia mutta sellaisinaan huonoja lähtökohtia politiikanteolle.
Ryhmäytymistaipumus tulee epäilemättä seuraamaan ihmislajia kaikkialle. Historian hirmuteot kertovat juuri tästä. Siksi ryhmäytymisilmiöstä on löydettävä yksilöitä ja yhteisöjä yhdistäviä piirteitä. Pienyhteisöjen on ennen kaikkea ymmärrettävä, että niillä on vahva yhteinen intressi toivoa, että olisi jokin pienyhteisöjen vaikutusvaltaa tasapainottava vastavoima. Ilman sananvapauteen sitoutunutta vastavoimaa jokin suvaitsematon ja autoritaarinen yhteisö saattaisi saada niin paljon valtaa, että se lopulta alkaisi sortaa kenties juuri meidän yhteisöämme. Tämä on (tai sen tulisi olla) kaikkia vähemmistöryhmiä yhdistävä tekijä: toive asua laillisuusperiaatteeseen nojaavassa liberaalissa demokratiassa.
Autoritaaristen vähemmistöjen vallanhalu on myös syy, miksi kaikkien vähemmistöidentiteettien arvostuksen on koko ajan oltava katkolla. Ideologiat tai identiteetit eivät ansaitse turvapaikkoja, ryhmän kunnia ei ansaitse suojaa. Vain yksilö ansaitsee.
[Näin oli lausuttu tietokirjailija ja tiedetoimittaja Osmo Tammisalon blogissaan 27.11.2018 julkaisemassaan merkinnässä Marx, postmodernismi ja identiteettipolitiikka - eli miten vähemmistöt joutuivat kärsimään hyvistä tarkoituksista.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti