Kansalaisilla onkin täysi oikeus, jopa velvollisuus keskustella siitä, kuinka paljon veroja heiltä pitää kerätä ja mihin heiltä pois verotetut hyvät asiat käytetään. Jos minulta on verotettu kävelyretki perheen kanssa tai lapsen luistimet, haluan tietenkin tietää mitä verovaroilla on tehty. Jatkuva keskustelu järkevästä julkisten varojen käytöstä on välttämätöntä terveessä yhteiskunnassa. Muuten ihmisiltä vietyjä arvokkaita asioita hukataan. Tilanteessa, jossa Suomi on köyhtynyt, keskustelua täytyy käydä tavanomaistakin ankarammin.
Saarikivi siis vaatii, että hänelle tärkeät asiat kuten yliopisto ja hänen taiteeksi määrittelemänsä asiat (Saarikivi erottaa tiukasti taiteen ja viihteen ”jumputuksen”) jätettäisiin julkisia varoja koskevan keskustelun ulkopuolelle. Jumputusta kuuntelevan rahvaan tehtävänä ei ole kyseenalaistaa. Sen tulee vain tehdä kiltisti taksvärkkinsä, jotta Saarikiven hienoiksi määrittelemät asiat voidaan rahoittaa.
Mainitaan Saarikiven taloudellisesta ajattelusta vielä sen verran, että hänen mielestään kestävyysvaje on huijausta ja ratkaisu valtion velkaantumiseen on se, että rahaa saa pankista.
Saarikiven puutteellinen taloudellinen sivistys on tietysti aika erikoista sivistyksen puolestapuhujana itseään markkinoivalle henkilölle. Tätä epämiellyttävämpää on Saarikiven painostava arvokonservatismi, jonka hänen kulttuuriset ja uskonnolliset näkemyksensä paljastavat.
[Heikki Pursiainen Liberan blogissaan 28.12.2018 julkaisemassaan merkinnässä Janne Saarikiven tympeä uudenvuodenpuhe]
[I
PS. Mainittu Saarikivi on kielitieteilijä. Itse suhtaudun
kielitieteeseen suopeasti. Tätä julkaistumaan ajastaessani olen ollut
lukemassa erästä kielitieteen perusteosta.]
[II PS. Kirjoituksen lopusta löytyy myös linkki Janne Saarikiven vastineeseen, joka kannattaa lukea.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti