Tunnelma workshopissa on niin uskonnollisen harras, että patriarkaatin määritelmän kyseleminen tuntuisi melkein rienaukselta. Olen sitä paitsi varma, että patriarkaatin kyseenalaistaminen olisi ainakin osasta läsnäolijoita ”turvallisen tilan rikkomista”.
Hermostuneet pohdintani osoittautuvat kuitenkin kokonaan turhiksi. Vetäjä ilmoittaa, että jos on miesetuoikeutettu, tulee olla hiljaa. Hän toistaa sen monta kertaa: miesetuoikeutetun tulee olla hiljaa ja kuunnella.
Ohje kuulostaa niin absurdilta, että epäilen sitä itsekin, mutta niin hän sanoo.
On myös erikseen pyydetty arvioimaan oman etuoikeutensa määrä. Olen arvioinut oman etuoikeuteni intersektionaalisilla mittareilla maksimiksi, joten en varmasti omaa puheoikeutta.
Käy ilmi, että turvallisessa tilassa etuoikeutettujen hiljaa oleminen on tärkein sääntö. Syy on ilmeisesti se, että kaikkien on turvallisesti saatava ilmaista itseään.
Ymmärrän sen oikein hyvin, mutta en ymmärrä sitä, miksi etuoikeutetun ilmaisu tekisi tilasta turvattoman. Eikö olennaista ole se, mitä sanoo, eikä kuka sanoo?
Ensi alkuun sääntö tuntuu selvältä sananvapauteni rajoittamiselta. Toisaalta jos se todella saa aikaan sen, että ihmiset jotka muuten pysyvästi vaikenisivat, alkavatkin puhua, eikö se ole vain hyvä asia? Tietenkin voi kysyä, että mitä minä sitten ylipäänsä teen tässä tilassa, mutta onhan minulla mahdollisuus kuunnella.
[Näin oli lausuttu Helsingin sanomat -lehdessä 27.11.2018 julkaistussa Ivan Puopolon kirjoittamassa kolumnissa Ivan kohtaa feminismin tosi, tosi läheltä.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti