Meissä kaikissa asuu pieni Wahlroos. Riippumatta siitä, missä päässä varakkuuden janalla seisomme, kysymme aina itseltämme, onko minulla tarpeeksi.
Toimeentulon niukassa päässä ilmiö tunnetaan nimellä suhteellinen köyhyys.
Suhteellinen köyhyys ei viittaa siihen, kuinka köyhä ihminen on oikeasti. Termi ei kerro, kuinka huonosti ihminen saa tarpeitaan tyydytettyä. Sen sijaan se kertoo, kuinka paljon huonommin koemme saavamme tarpeemme tyydytettyä verrattuna muihin.
Kokemus köyhyydestä on kokijalleen täyttä totta.
Kun koululaisen vanhemmat eivät voi ostaa lapselleen merkkivaatteita, vaikka kaverit kulkevat niissä, lapsi kokee perheensä aidosti köyhäksi.
Koko oikeudentajumme on rakentunut niin, että haluamme hyvän kohtelevan meitä tasapuolisesti. Ei kenestäkään tunnu reilulta, jos vaikka samasta työstä ja samanarvoisesta suorituksesta joku toinen saa paljon suurempaa palkkaa.
[Näin oli lausuttu Harri Palmolahden kirjoittamassa Ylen sivuilla 18.3.2018 julkaistussa artikkelissa Suomi
on jo niin rikas, ettei raha enää tuo lisää onnea –
onnellisuusprofessorin mukaan meidän pitää nyt keskittyä vaurauden
jakamiseen sen haalimisen sijaan, jossa käsitellään psykologian emeritusprofessori Markku Ojasen näkemyksiä onnellisuudesta nyky-yhteiskunnassa.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti