Jos onnellisuutta tarkastellaan yhteiskunnan tasolla, varallisuus ja onni kulkevat käsi kädessä vain lyhyen matkaa.
Sen jälkeen kun perustarpeista ei tarvitse enää murehtia, rahan ja onnen suhde muuttuu monimutkaiseksi.
Tutkijat ovat huomanneet, että vaurauden lisääminen ei enää lisää onnellisuutta samassa suhteessa.
Ilmiö tunnetaan Easterlinin paradoksina.
Amerikkalainen tutkija Richard Easterlin väitti jo vuonna 1974, että vaurauden kasvu ei näy onnellisuuden lisääntymisenä.
Teoriasta kiistellään. Pari vuotta sitten Easterlin puolusti havaintoaan esimerkillä Yhdysvalloista.
Hän osoitti, että kun USA:ssa kansantulo henkeä kohden on 40 vuodessa kolminkertaistunut, samaan aikaan mitattu onnellisuus ei ole kasvanut – pikemminkin vähentynyt.
Samansuuntainen tulos pätee Easterlinin mukaan moniin muihinkin kehittyneisiin maihin. Vauraus korreloi vain vähän onnellisuuden kanssa.
Jos seisoo leipäjonossa tai tonkii ruokaa kehitysmaan kaatopaikalla, raha tekee varmasti onnelliseksi. Mutta vauraissa kehittyneissä yhteiskunnissa, joissa arki sujuu eikä ole täynnä pärjäämisen uhkia, raha ei kasvata väestön onnellisuutta.
[Näin oli lausuttu Harri Palmolahden kirjoittamassa Ylen sivuilla 18.3.2018 julkaistussa artikkelissa Suomi
on jo niin rikas, ettei raha enää tuo lisää onnea –
onnellisuusprofessorin mukaan meidän pitää nyt keskittyä vaurauden
jakamiseen sen haalimisen sijaan, jossa käsitellään psykologian emeritusprofessori Markku Ojasen näkemyksiä onnellisuudesta nyky-yhteiskunnassa.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti