Keväällä Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto meni tunnustamaan rakkautensa kommunismiin: ”Kommunismin aate ja utopia ovat kauniita. Reaalisosialismi erityisesti itärajan takana edusti kuitenkin sellaista totalitarismia ja sortoa, mistä halusin sanoutua irti. Jätin kommunistisen nuorisoliiton toiminnan siinä vaiheessa, kun ymmärrykseni maailman tapahtumista oli kasvanut”, hän tunnusti Maaseudun Tulevaisuuden (7.4.18) haastattelussa.
Helsingin Sanomat kysyi taannoin analyysi-artikkelissaan, josko voisimme vihdoin päästä yli taistolaisuuden aiheuttamasta kansallisesta traumasta. Artikkelista voi päätellä, että kirjoittaja pitää kommunismin yhtä suuntausta, taistolaisuutta, kohtuuttomana leimakirveenä ilmiöstä, joka oli 70-luvulla varsin ohimenevä ja vaatimaton. Ex-kansanedustaja Kimmo Sasi puuttui siihen mielipidekirjoituksessaan oudoksuen kuvausta harmittomasta nuorisoliikkeestä. Sekä kommunismi että fasismi ovat syyllistyneet viime vuosisadalla historian suurimpiin ihmisoikeusrikoksiin ja murhanneet miljoonia ihmisiä. Siksi on luonnollista, että Euroopan neuvosto on yhdenvertaisesti tuominnut kummatkin ideologiat. Keskustelu on jatkunut, ja Sasi palasi aiheeseen muistuttamalla, että kommunismin rikokset on yhä käsittelemättä.
On todella tarpeen muistuttaa nykyajan punavihreille, kuinka kaunis tuo aate on, ja herättää kysymys siitä, voiko aatetta erottaa sen hedelmistä. Ongelma on, ettei ihmiskunnalla ole kommunismista yhtään kaunista ja onnistunutta esimerkkiä. Uhrien määrä on konkreettisesti laskematon, ja kulttuuriympäristöstä huolimatta tulos on ollut aina verinen. Oli sitten kyseessä Neuvostoliitto, Itä-Eurooppa, Kiina, Pohjois-Korea, Vietnam, Kambodha, Laos, Kuuba, afrikkalaiset valtiot, kaikkialla voidaan esittää pitkä lista hirmuteoista, kidutuksista ja murhista.
[entinen europarlamentin jäsen Eija-Riitta Korhola blogissaan 8.8.2018 julkaisemassaan merkinnässä Kaunis aate?]
[PS. Ehkä tärkein ero marxismileninismin (linkki vie Liberalismiwikin Neuvostoliittoa käsittelevään artikkeliin) eli kommunismin ja kansallissosialismin välillä on se, että jälkimmäisessä oltiin erittäin halukkaita sortamaan ja tuhoamaankin ihmisiä näiden synnynnäisten ominaisuuksien perusteella. Vaikka marxistileninistitkin saattoivat tuhota tai ainakin polkea ihmisiä sen vuoksi, mitä näiden vanhemmat olivat olleet, kansallissosialismi menee tässä yhdessä suhteessa pitemmälle kuin mikään, mitä ihminen on keksinyt. Toinen tärkeä ero marxismileninismin ja kansallissosialismin välillä on mielestäni se, että edellinen meni selvästi Suomen Vasemmistoliittoa pitemmälle sosialismin rakentamisessa.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti