Caesar ei ollut mielivaltainen tyranni vaan järkevä uudistaja, joka vastuuntuntoisesti pyrki edistämään laajojen yhteiskuntapiirien asioita, ei ajamaan vain eliitin etuja. Hän oli altis unohtamaan kaunat ja tavoittelemaan ystävikseen niitäkin, jotka olivat häntä eniten häirinneet. Osoituksena tästä hän nosti korkeisiin asemiin useita tulevia salamurhahankkeen suunnittelijoita.
Miksi hänelle sitten kävi niin kuin kävi? Miksi hänen kaltaisensa älykäs ja useimpia muita etevämpi poliitikko ei osannut ennakoida itseensä kohdistuneita uhkia?
Caesarin suurpiirteisen ja suopean käytöksen takaa paljastuu narsismiin taipuvainen, itseriittoinen opportunisti, joka hamusi valtaa ja toimi kaikissa tilanteissa sen mukaan, mikä oli edullisinta hänelle itselleen. Itsekeskeisyyttä ruokki epäilemättä se, että Caesar oli ylipäällikkönä tottunut määräämään ja uskomaan, etteivät asiat sujuneet, ellei hän ollut itse niitä johtamassa.
[Näin oli lausuttu Tiede-lehden numerossa 1/2012 julkaistussa Alex Aissaouin kirjoittamassa artikkelissa Julius Caesar.]
[Joku on joskus sanonut, että Caesar oli uskomattoman ylimielinen henkilö. Saattaa olla tottakin.]
[Mutta muun ohella hänessä oli viehättävää juuri se, että hän armahti vastustajansa, vaikka hänellä olisi ollut valta ottaa heidän omaisuutensa ja teloittaa heidät.]
[Rooman kansassa – eli ihmisillä, joilla oli Rooman kansalaisuus – eli vahvana sellainen ennakkoluulo, että vallan hajauttaminen on tie hyvään yhteiskuntaan. Sitä nimitys res publica juuri merkitsi. Siksi valtion korkeimpia viranhaltijoitakin, konsuleita, oli kaksi yhden sijaan. Caesar menetti murhansa myötä mahdollisuuden toteuttaa mahdolliset uudistushankkeensa, mutta hänen ottopoikansa Gaius Octavius, joka tultuaan Caesarin adoptoimaksi sai nimen Octavianus, vei vastaavanlaiset läpi. Kun kansakunta oli kyllästynyt sisällissotien tuomaan kaaokseen ja kurjuuteen, Octavianus toi heille rauhan, ja sai kiitolliselta senaatilta kunnianimen Augustus, joka tarkoitti kunnianarvoisaa. Koska Octavianus ei halunnut tulla nimitetyksi kuninkaaksi ja joutua murhatuksi, hän tarkoin säilytti tasavaltaiset laitokset, mutta hamusi omiin käsiinsä olennaisimman vallan. Ja asiaa auttoi se, että mies oli vielä propagandan mestari. Niinpä Rooman kansa ja senaatti kiittivät hyvin tehdystä työstä ja teeskentelivät, etteivät nähneet Octavianuksen harjoittamaa vallankeskitystä. Näin sai alkunsa Rooman keisarikunta. Vasta noin 300 vuotta tämän jälkeen keisarikunta ravisti yltään tasavaltaiset vaatteensa ja muuttui melko virallisestikin herran vallaksi, dominaatiksi.]
