S Antifasta on tullut osa olemassaolevaa järjestystä

Pahinta ei ole se, että ”kansalaisyhteiskunnan” tärkeimmät instituutiot – ammattiliitot, hyväntekeväisyysjärjestöt, kirkot – seuraavat tätä trendiä lammasmaisesti, koska ne ovat riippuvaisia avoimien rajojen politiikan tarjoamista lihapadoista. Pahinta ei ole sekään, että Merkelin saarnaama ”poliittinen vaihtoehdottomuus” ja osittain vapaaehtoisesti syntyneet, osittain ryhmäpaineen luomat yhden totuuden politiikka ja media ovat houkutelleet esiin lukemattomia opportunisteja ja pettureita. Heidän joka tuutista tulvivat kannanottonsa ”muukalaisvihaa” ja ”rasismia” vastaan kuulostavat yhä puisevammilta ja ontommilta, yhä useammat näkevät heidän valheittensa läpi.

Anteeksiantamatonta sen sijaan on, että niin monet taiteilijat, etenkin muusikot, mielistelevät vallanpitäjiä, sillä näin tehdessään he antavat taiteelle kuoliniskun. ”Katson ympärilleni ja näen vain raunioita”, lauloi Fehlfarben-yhtye, jonka kappaleita soitettiin 80-luvulla jokaisessa mielenosoituksessa, ”ehkä se johtuu siitä, että minulta puuttuu jotakin”. Se oli korutonta ja rehellistä. Ja kaikista vasemmiston pyrkimyksistä kuului läpi se, mikä vasta tekee kaikesta taiteesta luovaa, mikä erottamattomasti kuuluu ihmisenä olemiseen: itsensä kriittinen tarkastelu ja tietoisuus omista ristiriidoista.

Nykyään Antifa-mieliset bändit sen sijaan antautuvat kuvottaviin – aidon fasistisiin – väkivaltafantasioihin, ja tekevät sen vielä surkean kömpelöillä sanoituksilla. Tästä he saavat suitsutusta politiikan merkkihenkilöiltä ja valtamedialta. Wannabe-anarkisteille satelee ”tykkäyksiä” valtionjohdolta – voiko nolommaksi enää mennä? Kummallekaan osapuolelle? ”Tämä ei ole Jim Beamia!” sanoo mainoksen mies asettaessaan viskilasinsa takaisin baaritiskille. Antifaa lähellä olevista vallanpitäjien hoviorkestereista voi samalla lailla todeta: ”Tämä ei ole punk-musiikkia!”

Antifa vuonna 2018: identtiset vaatteet, identtiset mielipiteet, identtinen käytös. Pihalla maailman menosta, koska yhä monimutkaisemmaksi muuttuva, oikeisto-vasemmisto-jaottelun rajat rikkova todellisuus ylittää heidän käsityskykynsä. Millaisia ihmisiä he ovatkaan: niin nuoria ja ajattelussaan jo niin kritiikittömiä, laumasieluisuudessaan kauhistuttavan helposti manipuloitavia. Vanha ivahuuto, jolla heidän edeltäjänsä aikanaan pilkkasivat ”kyttiä”, istuu nyt heihin itseensä: ”En ole mitään, en osaa mitään, antakaa minulle uniformu!” Kalliit merkkivaatteetkin käyvät – pääasia, että väri on musta. 

[Oliver Zimski, saksalainen sosiaalityöntekijä, kirjailija ja kääntäjä, Sarastus-verkkolehdessä 28.11.2018 julkaistussa kirjoituksessaan Antifa uskontona, osa 2: Sielunkumppanit]