Aika ruusuiset kuvitelmat joillakin kommentoijilla työkyvyttömän mt-kuntoutujan elämästä. En ihan oo varma, että pitäiskö itkeä vai nauraa. Tässä kun on itse suunnilleen koko elämänsä ollu jollakin tasolla pipipää, 10 vuoden katkeamaton “ura” hoitotahojen ja kaikenmaailman laitosten sekä asumispalveluiden kanssa niin oma näkemykseni mt-sairauden kanssa elämisestä ei ookaan enää ihan niin vekkulia. Jo se, että voi asua tavallisessa vuokra-asunnossa ja pärjää avohoidossa sekä pienellä lääkityksellä on saavutus, joka tulee vieläpä kohtuullisen edulliseksi yhteiskunnalle (vertailkaa paljonko laitosasuminen maksaa per vuorokausi). Oli sekin aika ison urakan takana, että tänne päästiin. Itse alan kuulua jo siihen kastiin, jolle lyödään toivottoman tapauksen leimaa pian otsaan (sitä on välillä heitettykin). En mä sitä niinkään silti harmittele. Mulle itselleni menee kyllä etusijalle oma kuntoutumiseni ja arjenhallinnan opettelu, vaikkei se koskaan yhteiskunnalle mitään antaisikaan. On onni syntyä Suomeen. Täällä ei tarvi ryhtyä huoraamaan tai tehdä rikoksia, jos on sattunut sairastumaan. Mun puolesta ois hauskaa nähdä, miten nää valittajat olisi ite selvinneet skitsofreniasta tai kuinka pärjäisivät traumaperäisen, vaikean dissosiaatiohäiriön kanssa. Tällä hetkellä mun kokopäiväduuni on tämä toipuminen. Olis ihanaa, jos mahdollista olisikin vaan letkeästi lojua ja nautiskella vaan kun ei, kyllä se arki vaatii jo aika paljon potkimista ja haasteita riittää. Oman sairauteni kanssa pitää keskittyä aika moneen asiaan samaan aikaan, että paketti pysyy kasassa. Työ olisi mulle itsemurha. Joku tuolla sanoikin, ettei ole mitään järkeä heittää vuosien duunia menemään siksi, että voi hetken aikaa töitä tehdä, kun todennäköistä on, että se heittäis takaisin alkuun oman kuntoutumisen kanssa. Omalla kohdallani tavoitteena on, että tulen ensin kuntoon ja arjen sujumaan ja JOS joskus on mahdollista osa-aikatöitä eläkkeen rinnalla tehdä niin huikeeta. Jos ei, niin elän köyhänä kädestä suuhun lopun elämääni, en ostele paljon mitään edes käytettynä, kuljen paikatuissa kirppisvaatteissa, en matkustele, en harrasta kuin ilmaisia asioita, en hanki koskaan lapsia, en koskaan muuta halvoista vuokrakämpistä pois, en syö ravintoloissa, en käy keikoilla tai kulttuuritapahtumissa jne. Kaikki tuo olisi mahdollista, jos en olisi sairastunut nuorena ja jos olisin ehtinyt kouluttautua ja jos olisin päässyt työelämään ja jos psyykkinen vointini olisi hyvä. Jos. Mutta kun ei niin ei. Sitä oppii aika vähästä olemaan onnellinen kuitenkin, kun on aikansa kärvistellyt sairauksien kanssa. Toki olisi mahtavaa, jos olisi mahdollisuudet toisenlaiseen elämään. Mutta realiteetit huomioiden unelmat ja tulevaisuuden suunnitelmat ovat nyt hieman vaatimattomammissa mittasuhteissa. Itse olen vielä niin julkea hullu, että kehtaan olla avoinkin siitä, mikä minua vaivaa. Tällainen häpeämättömyys toki hiertää monia, kun sen yhdistää vielä työkyvyttömyyteen ja syrjäytymiseen (vaikka sitä koko ajan duunia tekeekin, että elämä normalisoituisi). Toisinaan kateellisena seurailen vierestä, mihin kaikkeen aukeaa mahdollisuudet, kun tienaa palkkatyössä. Harva taas kateellinen on mulle mun osasta elämässä. Mutta kortit on jaettu ja näillä mennään. Turha sitä on liikaa katkeroituakaan, kun se tuskin pahemmin mitään auttaa. On toisinaan helpompaa (itselle) uskotella, että on ihanaa ja hauskaa ja huikeeta, kun on sairas. Harvoin se on todella ihan niinkään. Kuntoutuminen on kokopäivätyö. Luojan kiitos, että Suomessa on mahdollista tätäkin “ammattia” rauhassa harjoittaa.
[nimimerkki "riippis" 6.5.2017 Feissarimokat-sivuston sivun Miksi kukaan käy töissä? lukijakommenteissa]
[PS. Anteeksi kappalejaon puute siteeraamassani tekstissä, mutta omatuntoni kieltää minua enempiä muokkaamasta kirjoittajan tekstiä. Tuollaisena se sivustolla oli.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti