Yhdysvalloissa pörssiyhtiöiden johtajien palkkiot ovat kasvaneet satoja prosentteja 70-luvulta, kun taas työntekijöiden palkat ovat nousseet vain joitakin prosentteja. Funktionaalisen teorian valossa johtajien palkkioiden kasvu on oikeutettua, mikäli he todella tekevät työnsä paremmin kuin 1970-luvulla.
Vuonna 2016 yhdysvaltalaisen pörssiyhtiön toimitusjohtajan palkkio oli keskimäärin jo 276-kertainen työntekijän palkkaan nähden. Onko johtaja todella satoja kertoja tuottavampi tai hyödyllisempi kuin yksittäinen työntekijä? Eivätkö esimerkiksi kymmenkertaiset tulot riittäisi pätevien johtajien rekrytoimiseen?
Kenties johtajan palkasta on muodostunut yhtiöille erityistä kuvitteellista sisäistä voimaa omaava fetissi, jonka suuruutta pidetään merkkinä yrityksen itsensä kelpoisuudesta. Johtajan hulppea palkka on viime kädessä vailla perustaa oleva kelluva merkitsijä, jota ei voi oikeuttaa johtajan työpanoksella tai tuottavuudella.
Suurilla palkkioilla ei lopulta ole muuta oikeutusta kuin se, että ne toimivat merkkinä ja toiveena yrityksen menestyksestä. Tuloksena on kehäpäätelmä: suuret palkkiot oikeuttavat itse itsensä.
[Näin oli lausuttu Antroblogissa 10.4.2019 julkaistussa Juuso Koposen kirjoittamassa artikkelissa Posti uusliberalismin pauloissa.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti