Lukiolaisena kävimme eräässä kahvilassa töllistelemässä paikallista nähtävyyttä, Martti-neitiä. Hän esitti meille antaumuksella kliseistä homoa ja myös oli sellainen. Hän ilmoitti hankkineensa tsekkiläisen nahkahameen. Me hihitimme.
Olimme kuitenkin tiedostavia nuoria, tyttöystäväni ja minä. Altistamalla itsemme Martti-neidin performanssille viestimme kömpelöllä tavalla hyväksyvämme erilaisuutta. Puolityhjässä kahvilassa, talvisen ja henkisen pimeyden ympäröiminä, meitä kannustivat motiivit, jotka ainakin osin olivat kunnioitettavia.
Nykykatsannossa käyttäydyimme tietysti poliittisesti epäkorrektisti. Nyt pitää koko ajan miettiä, miten mielenkiintoa saa osoittaa.
Tänä päivänä kulmat vääntää ruttuun pelkkä sukupuolivähemmistöstä vahingossa käytetty väärä termi. Tummaihoiselta ei saisi tiedustella tämän sukujuurista siinä pelossa, että hän on syntynyt Kontulassa, jolloin kysymys jostakin syystä muuttuu loukkaukseksi.
Maailma on muuttunut ilottoman oikeaoppiseksi, jossa ainuttakaan virhettä ei anneta anteeksi. Ei edes vaikka anteeksi pyydettäisiin.
Kaikesta joutuu nyt tekemään tiliä loputtomiin. Joskus tuntuu kuin metookin olisi synnyttänyt oheisvahinkona niin paljon kunnianloukkauskanteita, että kohta oikeudessa vietetään enemmän aikaa kuin kotosalla.
Niin paljon sanotaan kuitenkin silkkaa tyhmyyttään tai ymmärtämättömyyttään mutta ilman pahaa tahtoa. Kukapa meistä olisi tässä suhteessa täysin synnitön. Silti ensimmäisen kiven heittäjistä ei ole pulaa.
Pulaa on sen sijaan vanhakantaisesta kristillistä armollisuudesta.
[fyysikko Kari Enqvist Ylen sivuilla 17.1.2018 julkaistussa kolumnissaaan Pulaa on armosta ja anteeksiannosta]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti