S Presidentti Urho Kekkonen oli sekä valkoinen ritari että pimeyden ruhtinas, ja molempia samanaikaisesti

Dokumentaarisuuden ja viihteellisyyden yhdistäminen asiaviihteeksi ei Tervon ohjelmasarjassa onnistunut, vaikka hän hauska mies onkin. Vaihtoehtoisen historiankirjoituksen genreen kuuluvana ei Kekkos-sarjasta ole selvästi tieteeksi eikä viihteeksi.

Puolustukseksi voidaan sanoa, ettei sen tarvitse olla kumpaakaan, vaan itsenäinen tekonen, jonka tarkoitus oli nostaa pahan isän ruumista nakerelevat pojat framille (Toteemi ja tabu: ”He soivät isien ruumiin”). Myös kysymys, oliko Kekkonen valkoinen ritari vai pimeyden ruhtinas, on turha, sillä hänhän oli niitä molempia täsmälleen freudilaisen ambivalenssin mukaisesti (”iloitaan ja surraan”). Nolointa Kekkos-historioissa ovat hautakummulla hyppimisen psykodynaamiset motiivit, jotka kuultavat läpi mutta ovat täysin tiedostumattomia murhatun isähahmon synneissä ja sankaruudessa piehtaroijille itselleen.

[filosofi Jukka Hankamäki blogissaan 6.1.2018 julkaisemassaan merkinnässä Ylen kurja Kekkis-proggis]