Olen huomaavinani, että minussa on tiettyä alistunutta nöyryyttä, josta
kumpuaa eräänlainen hyväksyntä. Ruukinmatruunalla on tapana sanoa, että
hän katsoi kuiluun, kuilu katsoi häneen ja kuilun reunalla hän nörtyi.
Minulle tapahtui juuri samoin. Huomasin esimerkiksi, että kaikki
maailman ihmiset pitävät silmillään erivärisiä laseja ja maailma näyttää
erilaiselta riippuen lasien väristä. Yksilön ymmärrys maailmasta
rajoittuu hänen kokemuksiinsa ja ymmärrykseensä ja kaikki suodattuu
tämän rajallisen tietämyksen läpi. Siksi eri ihmiset tulkitsevat samoja
asioita niin eri tavoin. Mutta tämä tulkinta ei ole totuus, totuus on
jossain sen tuolla puolen. Minä etsin kaiken aikaa tätä totuutta ja teen
sen irtaantumalla henkilökohtaisista tunteistani ja kokemuksistani. Osa
kuiluunkatsomisen vaikutusta oli maailman epätäydellisyyden
hyväksyminen. Osa tätä epätäydellisyyttä on se, että tietyt asiat eivät
koskaan muutu eikä niitä voida muuttaa tai "parantaa". Maailmanparannus
on naiivien ihmisten hommaa. Mutta kyynikkokaan en ole, sillä näen
epätäydellisyydessä kauneutta. Aina on valoa.
Osa tätä
alistunutta hyväksyntää on oman epänormaaliuteni hyväksyminen ja
myöntäminen. Se ei ole katkeruutta, niinkuin minulle on väitetty, vaan
se on teeskentelystä irtipäästämistä.
[Musta orkidea -blogin pitäjä nimimerkki "Sametti" 20.6.2017 bloginsa merkinnän Erilaisena olemisen vaikeudesta lukijakommenteissa.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti