Punaisen Suomen pitkää varjoa kulttuurin tekijöiden piirissä kuvaa se, että esimerkiksi työläiskirjailija Jussi Kylätasku innostui käsitteestäni arkaainen viha
ja sanoi heti ottavansa sen käyttöönsä myönteisenä voimavaran nimenä.
Muistan jo silloin yllättyneeni tästä taipumuksesta pitää proletaarista
pahuutta oikeutettuna vain siksi, että työläiset olivat köyhiä ja
heikommassa asemassa kuin ne, joihin heidän verenhimoinen vihansa
kohdistui.
Tämä synkkä vaikutelma on suomalaisissa kulttuuripiireissä liikkuessani vain vahvistunut. Herrat ovat aina katalia ja pahoja, proletaarit vilpittömiä ja hyviä.
Väinö Linnasta on tullut tämän valheellisen tarinan pyhä paavi. Kuten poliittisen historian professori Vesa Vares on todennut, Linnan antama kuvaus vuoden 1918 taustoista on epätosi. Ei ole löytynyt yhtään tapausta, jossa pappila olisi palauttanut torpan maita itselleen.
Osa työväkeä varmasti eli kurjissa oloissa, kärsi puutteesta ja koki asemansa sorretuksi. Mutta vuoden 1905 suurlakon jälkeen maassa oli kuitenkin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, yksikamarinen eduskunta ja kunnallisdemokratia. Uudistuksia myös tehtiin. Mikään ei pakottanut vallankumoukseen. Se oli hanke johon ryhdyttiin jonkin idean ja tunteen ajamana.
[Jari Ehrnrooth Ylen sivuilla 8.4.2018 julkaistussa Suomen sisällissotaan liittyvässä kolumnissaan Punaisen Suomen pitkä varjo]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti