Diamondin Chile-tulkinta on linjassa demokratian historiaa ja nykyajan polarisaatioita tutkineiden professorien Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin kirjan How Democracies die: What History Reaveals About Our Future kanssa:
[Chilessä] poliittiset johtajat kehittivät epäformaalin yhteistyön järjestelmän – chileläiset puhuvat “sopimisen demokratiasta” – presidentti neuvotteli kaikkien puolueiden johtajien kanssa ennen lakiehdotusten esittämistä kongressille. … [Istuva kristillisdemokraatti presidentti] neuvotteli lainsäädännöstä myös niiden oikeistopuolueiden kanssa, jotka olivat tukeneet Pinochetin diktatuuria. … uudet [sopimisen] normit onnistuivat estämään mahdollisen destabilisaation sekä hallituskoalition sisällä että hallituksen ja opposition välillä. … Chile on ollut 30 vuotta Etelä-Amerikan stabiileimpia ja onnistuneimpia demokratioita.
[Näin oli lausuttu verkkolehti Sarastuksessa 24.8.2023 julkaistussa Jukka Aakulan kirjoittamassa artikkelissa Kun kuulen sanan arvot, poistan varmistimen (Osa II).]
Selvästikin Chilessä on kehitetty hyvin toimiva järjestelmä, josta sopisi siis ottaa mallia.
VastaaPoistaNaulan kantaan.
PoistaSveitsissä taas suoran demokratian olemassaolo on pakottanut useat puolueet samaan hallitukseen, koska oppositiossa olevalle puolueelle voisi tulla vastaanpanematon hinku tehtailla kansanäänestyksiä eri aiheista. Sveitsiläiset joutuvat/pääsevät äänestämään niissä muutenkin varsin runsaasti.
Chilessä diktatuurin vuodet opettivat eri poliittisten voimien keskinäiseen yhteistyöhön. Suomessa taas kansalaissodan rankat loppuselvittelyt pelottivat lapualaisia sen verran, että vallankaappaushalu jäi sen vuoksi raakileeksi.