1980- ja 90-luvuilla sekä 2000-luvun alussa toimineet kansalaisaktivistit pääsivät todennäköisesti joissain asioissa parempiin tuloksiin kuin tämän päivän kollegansa ja poliitikot, summaa Isomäki kirjassaan.
Tarkemman priorisoinnin lisäksi Isomäki nostaa esille kaksi muuta syytä.
Ensinnäkin suuri osa aiemmista kansalaisaktivisteista hänen lisäkseen toteutti gandhilaista filosofiaa, johon kuului ehdoton väkivallattomuus ja toisella tavalla ajattelevien kunnioittaminen. Yhden asian liikkeet pyrkivät tekemään yhteistyötä kaikkien kanssa sulkematta ketään ulos.
”Tarkoitus oli löytää yhteinen sävel niidenkin kanssa, jotka muissa asioissa olivat merkittäviä vastustajia”, Isomäki muotoilee.
”Totuuteen sitoutuminen tarkoittaa myös sitä, että on valmis kyseenalaistamaan omat totuudet. Keskustelu on keskustelua vain silloin, kun kumpikin on valmis muuttamaan omaa mielipidettään.”
[Näin oli lausuttu Maailman kuvalehdessä 17.6.2023 julkaistussa Juha Riihimäen kirjoittamassa artikkelissa ”Tähtään siihen, että olisin joka päivä pikkuisen väärässä ja voisin oppia jotain uutta”.]
Minusta taas näyttää, että lähimmäs tavoitteitaan ovat päässeet ne kansalaisaktivistit, jotka aggressiivisimmin ovat pyrkineet ja onnistuneet vaientamaan vastustajansa julkisilla areenoilla yleisesti ja akateemisilla erityisesti.
VastaaPoista"Sananvapaus kuuluu vain minulle ja kanssani samaa mieltä oleville" -ihmiset.
Poista