Saksalaisnuoret olivat puun ja kuoren välissä: toisella puolella oli aluettaan itsetietoisesti puolustava vähemmistö, toisella taas oman kansan elintärkeää itsesuojeluvaistoa sabotoiva valtio. Niinpä kauppakeskusten edessä, puistoissa, urheilukentillä ja leikkipaikoilla notkuvissa maahanmuuttajaporukoissa saattoi pian nähdä muutaman kiintiösaksalaisen, jotka istuivat jalat harallaan penkeillä, räkivät maahan ja söivät auringonkukansiemeniä. Pilottitakit, jotka tavataan yhdistää vain skineihin, olivat myös heillä ahkerassa käytössä.
Se, minkä kriteerien mukaan nämä ryhmät jättivät jotkut rauhaan ja toisia eivät, ei varmaan ollut niille itselleenkään selvää. Jos tunsi jonkun koulusta tai samasta talosta, pärjäsi kyllä. Vaikka ehkä sitten olisikin pitänyt silloin tällöin antaa jonkun lainata kännykkää, koska hänellä ei enää ollut saldoa jäljellä.
Mutta nekään, jotka olivat habitukseltaan täydellisesti integroituneet näihin patriarkaalisiin porukoihin, eivät suinkaan olleet automaattisesti tasa-arvoisia. Nokkimisjärjestyksessä he tulivat niiden jälkeen, joilla oli kokemusta kuulusteluista ja oikeudenkäynneistä, ja kaukana niiden perässä, joilla oli oikeasti yhteyksiä johonkin jengiin tai klaaniin ja jotka olivat osoittaneet lojaaliutensa esimerkiksi huumeita kauppaamalla. Pinnan alla uinui lisäksi toinen jakolinja, joka tuli selvemmin esiin vasta syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen: saksalaiset eivät olleet muslimeja.
[Näin oli lausuttu Gil Barkein 16.10.2019 Sarastus-verkkolehdessä julkaistussa kirjoituksessa Näyttääkö Itä-Saksa mallia? (osa 2).]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti