Itäsaksalaiset nuoret joutuivat kokemaan väkivaltaa, johon olivat syypäänä skinit; länsisaksalaisnuorille samoja väkivaltakokemuksia aiheuttivat maahanmuuttajat. Ensin mainittua puitiin julkisuudessa, meitä ei kuunnellut kukaan, saati sitten, että joku olisi katsonut peräämme tai ryhtynyt toimenpiteisiin. Kun kerroimme koulun jälkeen rikkinäisissä vaatteissa taas uudesta ”mitäs kyyläät” -tapauksesta, sai usein kuulla jopa: ”Mitä oikein sanoit niille?” ”No en mitään!” Tekijöihin kohdistuvaan raivoon yhdistyi raivo vanhempia ja opettajia kohtaan: heidän ainainen, todellisuudelle vieras höpötyksensä rauhasta ja kulttuurien kirjosta pisti vihaksi. ”Natsit ulos!” Mitkä ihmeen natsit? Eivät minua natsit rusikoineet.
Sen sijaan tulimme kotiin huulet verta valuen, koska turkkilaispojat eivät enää halunneet jakaa ”heidän” leikkikenttäänsä ”sakemannipaskojen” kanssa. Länsi-Saksassa vallinneen mallin mukaisesti meistä yritettiin kasvattaa kilttejä ja säyseitä, ja niinpä saimme vielä kuulla toruja siitä, että olisimme muka vastanneet väkivaltaan samalla mitalla. Muutamat äidit menivät kanssamme jopa takaisin leikkikentälle – mieluummin olisimme vajonneet maan alle – ja yrittivät keskustella turkkilaislasten kanssa väkivallan järjettömyydestä.
Kun eräs äiti aloitti koululaisille suunnatut rasisminvastaiset kurssinsa, emme me eikä myöskään turkkilainen vastapuolemme enää käsittäneet maailmaa. Harvoin olen tuntenut oloani niin yksin jätetyksi. Osa ympäristöstäni vaikutti minusta vihamieliseltä.
[saksalainen toimittaja Gil Barkei Sarastus-verkkolehdessä 11.10.2019 julkaistussa kirjoituksessaan Näyttääkö Itä-Saksa mallia? (osa 1)]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti