Sauli Niinistö moitti kansalaisia ”vihapuheesta” uudenvuodenpuheessaan. Hänen mukaansa niin sanotulla vihapuheella ”ei ole mitään yhteyttä sananvapauteen saati sen rajoittamiseen”.
[...]
Paha sanoa, mutta Niinistön lähestymistapa koko asiaan oli juristille
tyypilliseen tapaan pelkästään normatiivinen. Presidentti pyrkii
oikeuttamaan esivallan, julkisen vallan ja oikeuslaitoksen valtaa
kansalaisten yli. Sananvapauden olemus on ollut Magna Cartasta asti
vertikaalinen: suojata kansalaisia viranomaisten mielivallalta eikä
suinkaan velvoittaa esivaltaa toimimaan suojakilpenä kansalaisten
horisontaalisissa suhteissa tai heidän keskellään.
Ei pidä syytellä ilmiötä (”vihapuhe”) eikä ”maalittamista”. Onhan mahdotonta ajatella, ettei kritiikillä olisi kohdetta, tai että sitä ei saisi, voisi tai pitäisikin kriitikon osoittaa.
Sen sijaan pitäisi puuttua syihin. Pitäisi myös poistaa laista
säädöksiä, jotka rajoittavat perustuslaillista sananvapautta
rikoslaillisesti. Juuri näin päästäisiin myös presidentin toiveiden
toteuttamiseen. Jos on niin, että ”asioista sopii kiistellä”, eivät
pakkokeinot, kuten ”tämä kehitys meidän on katkaistava”, siihen vie.
Erikoista muuten, että poliittinen eliitti pyrkii demokratiassa
määräämään sen, mitä kansalaiset saavat tai voivat ajatella ja sanoa.
[filosofi Jukka Hankamäki blogissaan 1.1.2020 julkaisemassaan merkinnässä Presidentti syyllisti kansalaisia vihaisesta puheesta turhaan]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti