Biggarin mukaan monet brittien siirtomaahallinnot olivat varsin heikkoja ja tähän oli luonnolliset syynsä. Suuri määrä sotilaita tulee paitsi kalliiksi, se on myös omiaan herättämään vastustusta paikallisessa väestössä. Varsinainen sodankäynti puolestaan on erittäin kallista ja se herättää pahaa verta kaikissa, sekä kotimaassa että sodan vaikutuspiirissä, ja sodan synnyttämä katkeruus kestää vuosisatoja. Siksi oli viisasta välttää tilanteiden eskaloitumista viimeiseen asti.
Oli siis tehokkaampaa liittoutua paikallisten kanssa ja antaa heidän hallita itse itseään niin paljon kuin suinkin mahdollista. Tässä britit onnistuivat kohtuullisen hyvin. Nykyisin Afrikan maista vakaimpia ovat juuri brittien entiset siirtomaat, jotka kouluttivat paikallisväestön johtamaan itse itseään. Toisaalta tämän strategian heikkous oli se, että jos tilanne äityi oikein pahaksi, briteillä ei ollut muskeleita puuttua asioihin ja rauhoittaa tilannetta. Näin yksityiset pahantahtoiset toimijat, niin uudisasukkaat kuin paikallinen väestökin, saattoivat tehdä ilkeyttä rauhassa, kunhan he vain eivät keikuttaneet venettä liikaa.
[Näin oli lausuttu Areiopagi-verkkolehdessä 24.1.2024 julkaistussa Olli-Pekka Vainion kirjoittamassa artikkelissa Kolonialismin monet kasvot, jossa käsitellään Oxfordin yliopiston moraali- ja pastoraaliteologian professorin Nigel Biggarin suurteosta Colonialism: A Moral Reckoning.]
Kun britit saattoivat hallita 300 miljoonaa intialaista vain 160 000 sotilaan ja siirtomaavirkamiehen voimin, kaipa se oli Afrikassa vielä helpompaa.
VastaaPoistaJa suhteettoman halpaa. Mutta britit eivät kai mahdottoman paljon sitten sortaneetkaan paikallisia väestöjä keskimäärin, koska harvemmin nämä aiheuttivat heille isoja ongelmia. Mau-mau-kapina Itä-Afrikassa oli suuri poikkeus sääntöön ja tapahtui vasta juuri ennen siirtomaiden laajaa itsenäistymisaaltoa. Kruunun jalokiveksi kutsuttu Intia oli itsenäistynyt vasta vähän aikaisemmin.
PoistaOlihan se brittien siirtomaahallinto Afrikassa varsin asiallista verrattuna belgialaisten tolkuttomuuksiin, jotka taas olivat paljolti kuninkaansa Albert II:n erittäin vaikeiden persoonallisuushäiriöiden oireilua.
PoistaJoo, belgialaiset eivät sinänsä niinkään, vaan itse kuningas oli ylivoimaisesti suurin saatana.
PoistaMutta jos ajatellaan vaikka yli 2000 vuotta sitten eläneen Gaius Julius Caesarin touhuja esim., niin voidaan sanoa, että Leopold II:n tapaiset meiningit ovat olleet ihan perinteisiä. Nykyään toki olemme siitä jo hieman ainakin kehittyneet.