Niin. Sopimuksia neuvotellessa minimipalkkoja harvoin lasketaan. Ei
kyllä välttämättä merkittävästi korotetakaan; ehkä vain jokin
prosentinpuolikas, ettei ostovoima jäisi ihan niin pahasti inflaation
jalkoihin. Varsinkin matalapalkka-aloilla sopimus on pettymys molemmille
osapuolille: työntekijöille siksi, että pari lisäkymppiä kuussa ei
vielä vaikuta elintasoon; ja työnantajille siksi, että ylipäänsä
joutuivat parantamaan sopimusta, vaikka edellisenkin sopimuksen jäljiltä
oltiin varmoja, että nyt kaikki menevät konkurssiin ja koko ala
joudutaan lopettamaan Suomesta mahdottomana.
Molemmat silti suostuvat sopimukseen, koska duunarit yleensä ymmärtävät,
ettei heille voi eikä kuulukaan maksaa johtajien palkkoja, mutta he
voivat myös yhdessä ja keskusjohtoisesti ilmoittaa, etteivät he
huvikseenkaan töissä käy. Molempien osapuolten on pakko pitää toisensa
jos ei nyt onnellisina, niin ainakin toimintakykyisinä ja -haluisina.
Kysynnän ja tarjonnan laki pätee silti. Mitä enemmän vapaata työvoimaa
on tarjolla, sitä vähemmän painetta työnantajapuolella on
kompromisseihin. Vaikka jotkin lait tai muut herrasmiessopimukset
estäisivätkin työnantajia toteamasta neuvotteluissa, että alamme
jatkossa maksaa puolta pienempää palkkaa, he voivat esim. yksipuolisesti
päättää, että taidammepa jatkossa neuvotella sopimukset jonkin kokonaan
toisen porukan kanssa. Jos tässä tilanteessa työntekijä protestoi
vaihtamalla alaa, nyt saadaan haettua jostain savannilta uusi tilalle
sen sijaan, että pitäisi ajaa bisnes alas.
[Näin oli lausuttu Pekan porstua -blogissa 29.11.2019 julkaistussa merkinnässä Vielä rautalankaa matalapalkkahommista.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti