2010-luvulta ei löytyne eurooppalaisempia kasvoja kuin Angela Merkelin. Väsyneinä ja surullisenlempeinä ne edustavat paljoa siitä, mikä Suomessakin on pielessä. Saksalaisena Merkelin lähihistoriallinen synnintunto on erityisen raskas, mutta yleisellä tasolla meidän on nähtävä olennainen. Toisen maailmansodan jälkeen länsimaat vaurastuivat ennennäkemättömällä tavalla niin sanotun kultaisen kauden aikana (n. 1945-1975), ja ne kasvattivat suuret ikäluokat. Näiden ikäluokkien varmasta toimeentulosta, itsekkyydestä ja hedonistisesta periaatteettomuudesta on kirjoitettu paljon, mutta sen osin epäloogista syyllisyydentuntoa on selitetty yllättävän vähän muuna kuin elintasosairautena ja kristillisenä kulttuuriperintönä, jota edes 60-luvun seksuaalinen vallankumous ei kyennyt tukahduttamaan. Meidän ei tule väheksyä yhtä syyllisyyden kulttuurin keskeistä aiheuttajaa, jonka voi käsittää elintasosairauden oireeksi, mutta joka ei ole yksin sitä. Se on kyllästyminen (jonka jo filosofi Martin Heidegger pani merkille) merkittävänä kulttuuria muokkaavana ilmiönä.
Kyllästyminen merkitsee nykymuodossaan (elintason ja rauhanajan synnyttämän vakaudentunteen lisäksi) ennen kaikkea muita kulttuuripiirejä kohtaan tunnettua kroonista ylemmyydentuntoa ja toisaalta niihin kohdistuvaa uutuudenhimoa, eksoottista kiinnostusta, joka viettelee mielikuvatasolla. Uskon, että pelkkä historiallinen syyllisyyden perintö ei yksinään riittäisi voimanlähteeksi niihin järjettömiin tekoihin, joita olemme viime vuosina todistaneet (täysin tarpeettomat ja kaikille osapuolille vahingolliset väestönsiirrot ovat poliittisesti suurin kysymys).
[Tenho Kiiskinen Sarastus-verkkolehdessä 4.9.2017 julkaistussa kirjoituksessaan Humanismin paheet, osa 2: Syyllisyyden jatkoaika]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti