Meidän on viimein opittava hyväksymään, että ainoa todellinen syntimme on tietämättömyytemme siitä, mikä meitä vaivaa. Syyllisyys on pahe. Se on valtava psyykkinen rasite, joka jäytää ajattelutapamme perusteita ylisukupolvisena perintönä. Kärsimykseen takertuminen tuottaa masokistista iloa sillä, että epävarmassa maailmassa ainakin sen jatkumiseen voi luottaa, mutta olemmeko me tuomittuja tähän lohduttavaan hulluuteen? Onneksi emme. On vain uskallettava aikuistua. Paranemisen ensimmäinen askel on omantunnonarvomme työstämisessä. Miten kukaan voi odottaa kunnioitusta toisilta, jos hän ei kunnioita itseään? Mikään ei ole pessimistisempää kuin väittää, että kosmisen aisankannattajan rooli on ainoa mahdollinen.
Kasvuhaluinen ihminen ymmärtää, että syyllisyys on helpompaa kantaa kuin vastuu, tai tarkemmin sanoen vastuu oikeasta tiedosta. Maailma ei jakaudu syyllisiin ja kehittymättömyytensä vuoksi syyntakeettomiin valtioihin ja ihmisiin. Se jakautuu vain niihin, jotka tiedostavat rikoksensa ja virheensä ja niihin jotka eivät tiedosta. Krooninen melankolia ja syyllisyydentunto ovat kollektiivisia itsetunto-ongelmia, joilla ei ole mitään tekemistä järjen, moraalin tai todellisen vastuun kanssa. Freud erehtyi monessa asiassa, mutta hän oli taatusti oikeassa osoittaessaan masennuksen yhteyden itsetuntoon ja sisäänpäin kääntyneeseen aggressioon.
[Tenho Kiiskinen Sarastus-verkkolehdessä 4.9.2017 julkaistussa kirjoituksessaan Humanismin paheet, osa 2: Syyllisyyden jatkoaika]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti