S Kommentaaria Tiina Rosenbergin kirjaan, osa II

Rosenberg ottaa kantaa perimään, mutta senkin hän tekee ismeillä syytellen:

Julmista teoista puhuttaessa asetetaan usein vastakkain niin kutsuttu tilannehypoteesi ja luonnehypoteesi. Tilannehypoteesin mukaan tietyissä tilanteissa jokainen meistä voi tehdä julmia tekoja. Luonnehypoteesi taas kuuluu biologistiseen ajatteluun, ja sen lähtökohtana on ajatus, että julmien tekojen takana ovat luonteeltaan julmat ihmiset. Julmuus ei kuitenkaan ole synnynnäistä. - - Mahdollisimman hyvät elinolosuhteet ja riittävän varhainen tarttuminen sosiaalisiin epäkohtiin ovat tässä tärkeitä.

Tähän voidaan esittää yhden sanan vastaväite: psykopaatit. Yksilöiden välillä on synnynnäisiä eroja psykopaattisissa taipumuksissa ja taipumuksissa empatiaan. Sitä eivät hyvää tarkoittavat korulauseet muuksi muuta.

Alussa totesin, että olen samaa mieltä solidaarisuuden yleisen lisäämisen kanssa. Rosenberg maalailee:

Solidaarisuus ei rajoitu ainoastaan toisiaan lähellä oleviin ja asuviin ihmisiin, vaan sillä voidaan tarkoittaa myös toisten ihmisten kunnioittamista maailmanlaajuisesti.

Epäilemättä näin on, mutta tässä kohdin on paikallaan muistuttaa, miten usein solidaarisuuden nimissä on päädytty vainoon ja kyttäämiseen.

Seuraavassa Rosenberg on erityisen väärässä:

Solidaarisuus edellyttää empatiaa, joka on myötätuntoista eläytymistä toisten elämäntilanteisiin.

Tämä on pielessä siksi, että emme voi tippaakaan luottaa empatiaan. Tunne on evolutiivisesti kehittynyt ja se noudattaa logiikkaa, joka monesti estää solidaarisuutta. Empatiakokeissa on esimerkiksi havaittu, että ihmiset ovat valmiimpia antamaan rahallista apua, jos kohteena on pieni tyttö, mutta mitä enemmän kohteena oli tytön samassa jamassa olevia sukulaisia, sitä vähemmän ihmiset olivat valmiita auttamaan. Meidän pitää järkiperäistää empatia eikä yrittää tuntea, mitä toinen tuntee. Solidaarisuus on mahdollista ja toimivampaa ilman empatiaa.

Rosenberg laajentaisi solidaarisuuden mahdollisimman laajalle:

Minkä vuoksi on tärkeää olla multisolidaarinen? Jos haluaa olla osa antirasistista liikettä, on syytä olla myös feministi, vastustaa LHBTIQ-fobiaa ja ymmärtää, että köyhien ja rikkaiden välillä kulkee aina raja.

Mitä tähän voi sanoa? Olen osa antirasistista liikettä – kirjoituksissani pyrin edistämään sitä, että ihmiset suhtautuvat toisiinsa yksilöinä – mutta en silti halua tehdä rasistista ajattelua tai rasistisia mielipiteitä laittomiksi. Kannatan myös sukupuolten tasa-arvoa ja samoja oikeuksia ja velvollisuuksia naisille ja miehille, mutta en silti nimitä itseäni feministiksi. Kyseistä aatetta on niin monenlaista ja sen nimissä on sanottu niin älyvapaita asioita. Kirjoituksillani pyrin myös poistamaan seksuaalivähemmistöjä kohtaan koettuja pelkoja ja islamofobiaa (sekä kyseisen termin perusteetonta käyttöä). Osa näitä tavoitteita on huolen ilmaiseminen islamin leviämisen vaikutuksista homojen, naisten ja ateistien asemaan. Ja lopulta ymmärrän myös, että köyhän rikkaan välillä on eroja. Epäileekö Rosenberg, että joku ei näitä eroja tunnista? Korulauseidensa sijasta Rosenberg olisi voinut esimerkiksi mainita, että taloudellisen tasa-arvon ja vapauden välillä on ristiriita. Ristiriita tulee siitä, että jos ihmiset saavat vapauden käyttää keräämänsä vaurauden haluamallaan tavalla, iso osa siitä päätyy omille lapsille tai lastenlapsille, jolloin lähtökohdat eivät enää ole tasa-arvoisia. Miten Rosenbergin solidaarisuus tällaisiin keskenään ristiriitaisiin arvoihin suhtautuu, jää epäselväksi.

Perusteettomalla pessimismillään Rosenberg paljastaa olevansa populistinen pelottelija:

Ajatus, että sivilisaatio kehittyy jatkuvasti ja muuttuu vain entistä paremmaksi, on piikitelty puhki jo kauan sitten.

Ihmisten elämä on kuitenkin käytännössä kaikilla mittareilla ja jopa globaalisti paljon parempaa kuin vaikkapa 50 vuotta sitten. Elinajanodote. Köyhyys. Lukutaito. Koulutus. Lapsikuolleisuus. Jopa syöpäkuolleisuus on paikoin saatu laskuun ja Yhdysvalloissa aborttienkin määrä on laskussa. Myös väkivalta on vähentynyt – islamistista terrorismia lukuun ottamatta. Hihhuleita ja fanaatikoita on aina jonkin verran, mutta sivilisoituminen on jatkuva trendi.

Rosenbergin mielestä isiemme synnit riittävät perusteeksi avoimelle maahanmuuttopolitiikalle:

kun siirtomaahistorian perintö pidetään mielessä, meidän velvollisuutemme on toivottaa maahanmuuttajat ja heidän jälkeläisensä tervetulleiksi.

Tämä herättää kysymyksen siitä, mitkä ja keiden synnit tulee laskea mukaan. Rosenberg jatkaa:

Ison-Britannian, Ranskan ja Portugalin siirtomaaperinteisiin verrattuna pohjoismainen kolonialismi on historian valossa vaatimattomampaa, mutta on tärkeää muistaa myös toisen maailmansodan aikainen varsin varovainen natsismin kritisointi...

Se, että yli 70 vuotta sitten natsismia ei Rosenbergin mielestä kritisoitu riittävästi, on siis syy kannattaa vapaata siirtolaisuutta. Voi olla, että tässä kohdin olen ahdasmielinen juntti, mutta en suostu kärsimään tunnontuskia aiempien sukupolvien teoista. Isien synteihin vetoaminen on kehno ja silkalta moraaliposeeraamiselta vaikuttava argumentti. Vapaata liikkuvuutta voitaisiin toki perustella muillakin tavoilla, mutta Rosenbergilla ei näytä sellaiseen olevan halua. Tämä johtunee siitä, että vapautta voidaan perustella nimenomaan kaupankäynnin, talouskasvun, kilpailun ja liberalismin tuomalla hyvinvoinnilla. (Huono-onnisimpien ja hädänalaisimpien auttaminen on jossakin määrin erillinen kysymys, enkä lähde sitä tässä avaamaan.)

Rosenberg vertaa suomalaista kotiväkivaltaa ja maahanmuuttajien tekemää väkivaltaa:

Suomessa on hälyttävän paljon kotiväkivaltaa. Onko siis suomalaisten miesten väkivalta vähemmän väkivaltaista kuin maahanmuuttajien? Eikö väkivalta ole aina väkivaltaa eikä mitenkään puolusteltavissa etnisin perustein?

Tällaiset ”Oletko lakannut lyömästä mummoasi” -kysymykset eivät edistä vuoropuhelua. Tietysti väkivalta on väkivaltaa. Siksi laissa ei ole erilaisia rangaistuksia etnisen tai rodullisen taustan perusteella. Ja mitä tulee kotiväkivaltaan, se on erillinen kysymys islamistisesta väkivallasta tai jihadismista. (Toki siitäkin olisi voinut jonkun tilaston esittää. Tai vaikkapa arabimaiden laeista, jotka sallivat vaimon pahoinpitelyn. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän ihmettelen, miksi Tammi on kustantanut tällaisen tyhjyyttään kumisevan vuodatuksen. Vastaavaahan ihmettelin vastikään erään Tammen huuhaa-kirjan tiimoilta.)

Kirjassa on paljon myös akateemista jargonia, jonka muotoon tai sisältöön en tässä juuri puutu:

Länsimainen idea subjektiviteetista, subjektina olemisesta, on rajoittunut ja kulttuurisesti määrittynyt, ja sen vuoksi meidän on vaikea nähdä tummaihoisia naisia subjekteina, jotka länsimaisen tulkinnan mukaan harjoittavat ”perinnettään” tai uskontoaan.

Rasismin tärkein rajapinta on iho, ja rasismin kehollisuus on aina nähtävissä ja koettavissa, usein joko symbolisena tai kouriintuntuvana väkivaltana.

...jälkikolonialistinen teoria osoittaa, miten me kaikki pidämme osaltamme yllä rodullistettuja stereotypioita ja niiden kautta tuotettua rasismia. Stereotypioista on kirjoitettu paljon myös feministisessä ja queertutkimuksessa. Stereotypioissa kierrätetään nimenomaan tiettyä toisenlaisuuden ikonografiaa, ja niiden avulla yritetään selittää hyvin monimuotoista arkipäivää varsin yksinkertaisin keinoin.

Edellistä sentään kommentoin: teoria ei osoita mitään, vaan sen pohjalta voidaan tehdä ennusteita. Ja ennusteet pitää testata jotenkin.

Kaiken huippu on, että kirjan lopussa Rosenberg toteaa, että

Rasismin käsitettä käytetään usein huolimattomasti kuvaamaan kaikenlaisia vihamielisiä ja kielteisiä tunteita yksilöitä tai etnisiä ryhmiä kohtaan.

On kuin tällä lausunnollaan hän yrittäisi luikerrella irti läpi kirjan harrastamastaan nimittelystä ja luokittelusta. Miten hän siis määrittelee rasismin?:

Voimme puhua rasismista silloin, kun yksi etninen ryhmä tai yhteisö hallitsee, syrjii tai pyrkii eliminoimaan toisen etnisen ryhmän jonkin eroavaisuuden perusteella ja kun tuota eroa pidetään synnynnäisenä ja muuttumattomana.

Määritelmässä ei sinänsä ole vikaa. Etnisyys on rodun ohella tullut osaksi rasismin määritelmää. Rosenbergin määritelmästä kuitenkin unohtuu tärkeä seikka: yksilöön suhtautuminen tämän rodun(/etnisyyden) perusteella. Hänen kollektivisminsa ilmenee tässäkin.

Kirjan lopussa on toinenkin kohta, jossa Rosenberg koettaa kiemurrella aiemmista lausunnoistaan:

Solidaarisuus ja empatia ovat ne asiat, joita kohti meidän tulee edetä, mutta eteneminen ei voi tapahtua mahtikäskystä. Se tapahtuu demokraattisten konfliktien ja vuoropuhelun kautta. Niihin meidän on antauduttava jos haluamme ymmärtää itseämme ihmisinä ja inhimillisinä kanssaihmisinä.

Olen samaa mieltä. Siksi on kysyttävä, miksi hän on koko kirjan pilkallisilla mahtikäskymääritelmillään lokeroinut ihmisiä, jos hän muka haluaa aitoa vuoropuhelua. 

[tietokirjailija ja tiedetoimittaja Osmo Tammisalo Ihmisluontoa etsimässä -blogissaan 16.4.2017 julkaisemassaan merkinnässä Rajat, rasismi ja Rosenberg, jossa hän arvostelee Tiina Rosenbergin vuonna 2015 julkaistun pamfletin 'Arvot mekin ansaitsemme']