S Islamilaisen huivin romantisoijat ajavatkin huivin oikeuksia – eivät naisten oikeuksia

Kuten todettua, muslimeja vastustaessaan vastajihadisteilla on Rosenbergin mukaan liberaali arvomaailma, mitä tulee naisten ja homojen kunnioittamiseen. Perään hän kuitenkin sanoo, että ”yhteistä heille on antifeminismi ja perinteisen ydinperheen puolustaminen”. Ristiriita on melkoinen, kun Rosenberg vielä toteaa, että vastajihadeista löytyy julkihomoja. Tai ehkä homokin voi kannattaa naisen ja miehen välistä ydinperhettä, mene ja tiedä. Tässäkin Rosenberg joka tapauksessa syyllistyy samaan yleistämiseen ja populistiseen pelon lietsontaan, josta hän syyttää islamista huolestuneita.

Rosenbergin mielestä Ranskan koulujen huivikieltoa motivoi rasismi, eikä valtion pyrkimys maallisiin arvoihin. Helppo vastaus tähän on, että huivinkäyttäjät eivät ole rotu, vaan he ovat joidenkin uskontojen edustajia. Kysymys uskonnollisten symbolien näkymisestä julkisessa tilassa ei toki ole ongelmaton. Paras tapa lähestyä tätäkin kysymystä lienee tiettyjen perusoikeuksien kautta. Uskontoon perustuvan syrjinnän tulee ensinnäkin olla kiellettyä. Jokaisella tulee oikeus olla uskoa mihin tahansa – siitä huolimatta, että koulutuksen tulee pyrkiä siihen, että ihmisten uskomukset perustuvat mahdollisimman paljon todennettuun tietoon. Toiseksi yksilöllä tulee halutessaan olla oikeus olla paljastamatta omaa vakaumustaan. Näillä kahdella periaatteella päästään jo alkuun. (Sivuhuomautuksena todettakoon, että nämä periaatteet eivät toteudu Suomessa esimerkiksi armeijassa tai peruskoulussa.)

Olen samaa mieltä Rosenbergin kanssa, että huivikysymyksessä valtio puuttuu uskonnollisiin kysymyksiin. Se on aina epäilyttävää. Toisaalta kysymys julkisen tilan uskontosymboleista ei ole niin yksiselitteinen kuin Rosenberg antaa ymmärtää. Ydinkohta huivikysymyksessä on seuraava: miten niissä maissa, joissa naiset säännönmukaisesti peittävät hiuksensa tai kasvonsa, ajatellaan naisista, jotka eivät itseään peitä? Tällaisia maita on paljon ja ne ovat islaminuskoisia. Jos näissä yhteiskunnissa hunnutonta naista ei arvosteta, vaan häntä pidetään huorana tai jonakin paljon pahempana, emme voi sanoa, että kyse olisi vapaudesta pukeutua haluamallaan tavalla. Länsimuslimien suhteen kysymyksen tekee vaikeaksi se, että läntisistä vapauksista huolimatta muslimiyhteisön sisällä syyt huivin käyttöön voivat olla samalla tavalla pakottavia kuin islaminuskoisissa maissa.

Koko kasvot peittävä kaapu taas sulkee pois valtaosan sellaisesta inhimillisestä vuorovaikutuksesta, jota ihmislaji on kehittynyt hyväksikäyttämään rauhanomaisen yhteisymmärryksen saavuttamiseen. Se on monien mielestä pätevä peruste kieltää tällainen naamioituminen. Tällä hetkellä kuitenkin ajattelen, että huivinkäytön kieltämiselle lännessä on perusteita lähinnä viranomaistunnistamisen kaltaisissa erityistilanteissa. Tosin tässäkään ei ole ilmeistä, milloin tunnistamisen pitää olla mahdollista. Pitääkö vaikkapa postissa tai kirjastossa asioidessaan olla ilman huivia, jotta kasvot tallentuvat valvontakameraan?

Anna-Mari Sipilä kirjoittaa (HS 15.4.2017) huivien romantisoijista:

Huivin romantisoijat ajavatkin huivin oikeuksia – eivät naisten oikeuksia – ja pelaavat samalla patriarkaatin pussiin. He rinnastavat sosiaalisessa mediassa kuvat rannalla ilakoivista katolisista nunnista ja burkiniasuisista kylpijöistä ja kysyvät: ”Mitä eroa?” Paljonkin eroa. Nunnaksi ryhtyminen on henkilökohtainen valinta, joka lähtee omasta uskonnollisesta vakaumuksesta. Nunnat eivät synny nunnaperheisiin ja pukeudu pienestä pitäen huiviin. Sen sijaan kymmenille miljoonille musliminaisille huivi on kaikkea muuta kuin valinta-asia. Huiviin pakottavat lait, maan tapa tai sosiaalinen paine.

[tietokirjailija ja tiedetoimittaja Osmo Tammisalo Ihmisluontoa etsimässä -blogissaan 16.4.2017 julkaisemassaan merkinnässä Rajat, rasismi ja Rosenberg, jossa hän arvostelee Tiina Rosenbergin vuonna 2015 julkaistun pamfletin 'Arvot mekin ansaitsemme']