Kehitysyhteistyössä antropologit joutuvat jatkuvasti painimaan sellaisten kysymysten kanssa kuten, kuinka varmistaa, ettei tutkimustietoa käytetä tutkittavaa yhteisöä vastaan, ja kuinka paljon kehitysorganisaattoreiden menetelmiin voi ottaa kantaa. Kehitysyhteistyön alkuaikoina antropologeja värvättiin yleensä mukaan vasta kun kehitysprojekti ei toiminutkaan niin kuin piti.
Eräs tunnettu tapaus on Maailmanpankin rahoittama ja Ecuadorin maatalousministeriön toimeenpanema projekti 1980-luvun alussa, jonka tarkoituksena oli tehostaa marsujen kasvatusta ihmisravinnoksi Ecuadorin ylänköalueilla antamalla paikallisille kasvatukseen tarkoitettuja marsuhäkkejä ja laadukasta eläinrehua. Pitkällä aikavälillä tämän ajateltiin parantavan paikallisten proteiininsaantia sekä antavan varsinkin naisille lisätuloja marsujen myymisestä.
Ylängön asukkaat eivät kuitenkaan osoittaneet kiinnostusta häkki-innovaatioon, joten ministeriö lähetti Eduardo Archettin johtaman antropologisen tutkimusryhmän kartoittamaan ”projektin epäonnistumiseen johtaneita kulttuurillisia syitä”. Kenttätyön aikana tutkijoille selvisi, että marsuilla oli runsaasti rituaalisia ja symbolisia merkityksiä Ecuadorin ylänköalueen asukkaiden keskuudessa, ja jyrsijöiden lihaa syötiin lähinnä juhlatilaisuuksissa. Pääasiallisina proteiininlähteinä toimivatkin valkuaisainepitoiset kasvikset sekä sianliha. Marsuhäkkien menekki oli siis heikkoa, koska niille ei ollut tarvetta: projektikoordinaatiosta oli kokonaan jäänyt puuttumaan keskustelu itse paikallisyhteisöjen kanssa.
[Eemi Nordström Antroblogissa 2.12.2016 julkaistussa kirjoituksessaan Kulttuuritulkeista kansalaisjärjestöihin]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti