Kärjistäen voisikin sanoa, että "suomalaiset" ovat vaihtaneet kieltään ainakin kolme tai neljä kertaa esihistoriansa aikana. Tämän pitäisi riittää osoittamaan, että se mikä nykytasolla on "oma" kieli, ei ole "oma" kieli sen kauemmas menneisyyteen kuin edelliseen kielenvaihtoon saakka. Sitä ennen "oma" kieli oli jokin aivan toinen kieli.
Mutta totuus on tietysti kärjistystä monimutkaisempi. Koska meidän kaikkien esivanhempien lukumäärä kaksinkertaistuu joka esipolvessa, useimpien esivanhemmissa lienee kaikkien mainittujen kielten (kadonneiden paleoeurooppalaisten, kantaindoeuroopan, kantauralin/esisaamen ja kantasuomen) puhujia, ja seka-avioliittojen vuoksi todennäköisesti myös pitkäaikaisten naapurikielten (germaanisten, balttilaisten ja slaavilaisten kielten) puhujia. Tästä seuraa myös, ettei ole mielekästä heijastaa "suomalaisen" käsitettä kauas menneisyyteen. Emme voi mielivaltaisesti päättää, että joku esivanhemmistamme olisi tärkeämpi kuin joku toinen - että se yksi esiäitimme, jolta olemme perineet kantasuomeen palautuvan kielen olisi merkittävämpi kuin ne tuhannet muut esivanhempamme, jotka puhuivat muita kieliä. Toisin sanoen geneettiseltä kannalta kaikki esivanhempamme ovat yhtä tärkeitä.
Kuitenkin "suomalaisuus" määrittyy ensisijassa kielen kautta: meillä voi olla pääsääntöisesti vain yksi äidinkieli, ja se on aina viimeisin "oma" kielemme. Koska kaikki muut esivanhempiemme puhumat kielet ovat joutuneet väistymään nykyisen "oman" kielemme tieltä, on kielellinen alkuperämme väkisinkin yksijuurinen: voimme seurata kielellistä alkuperäämme vain kantasuomen kautta kantauraliin.
[Näin oli lausuttu kielitieteilijä Jaakko Häkkisen sivuilla 15.5.2007 julkaistussa kirjoituksessa Vielä suomalaisuudesta.]
Toki kansallisuuteen tarvitaan enemmänkin kuin kieli:
VastaaPoistaei somalista voi tulla koskaan suomalaista, vaikka opettelisi puhumaan ja kirjoittamaan suomea virheettömästi.
Kyllä niin.
Poista