Mikäli sen sijaan ei tuntenut ketään ja näytti muutenkin siltä kuin olisi matkalla pyhäkouluun, oli suuressa vaarassa joutua huutelun kohteeksi. Ja jos antoi takaisin, saattoi tuloksena olla musta silmä tai jopa murtunut nenä. Myös tässä suhteessa olivat jotkin alueet pahempia kuin toiset. Kun pari tuttavaani sai puukosta, emme enää yksinkertaisesti menneet tietyille kaduille. ”Varo, etteivät ne syö sinua siellä elävältä”, varoitti minua kadullani asuva turkkilainen poika ollessani menossa eräisiin kotibileisiin.
”Pilkkaavatko ne minua?” ajattelin katkerasti, kun mediassa käytettiin ”no-go-alue”-nimitystä Itä-Saksan maahanmuuttajille vaarallisista alueista. Ei sillä, etteikö sellaisia olisi ollut, mutta meidän vaaralliset alueemme eivät kiinnostaneet juuri ketään. Uutisissa, dokumenteissa ja historianopetuksessa saksalaiset olivat aina tekijöitä, mutta meillä he kuuluivat usein uhreihin.
Me olimme pehmoja, hyvinvoivia keskiluokan lapsia aina uusissa takeissamme ja lenkkareissamme. Kyllähän mekin tietysti panimme silloin tällöin vastaan, joskus menestyksekkäästikin. On kuitenkin eri asia ottaa joku niskalenkkiin ja täräyttää kerran kuin lyödä ja potkia jotakuta täydellä voimalla kasvoihin, useaan kertaan, vaikka hän makaisi maassa. Viimeistään silloin kun vasarat, pamput ja veitset otettiin esiin, jättivät useimmat saksalaiset leikin sikseen. Ja näin kävi viimeistään silloin, kun selvisi, että tappeluihin saattoi yhtäkkiä ilmestyä huomattava vastapuolen reservi.
[Näin oli lausuttu Gil Barkein 16.10.2019 Sarastus-verkkolehdessä julkaistussa kirjoituksessa Näyttääkö Itä-Saksa mallia? (osa 2).]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti