Tarkkavaistoinen arkihavainnointi leimaa Michael Jonesin Leningrad-teosta, mutta myös se, miten täysin kahtia elämänmeno hajosi piiritetyssä kaupungissa.
Orwellilaisittain ilmaisten, ne toiset olivat hurjasti tasa-arvoisempia kuin ne toiset.
On äärimmäisen rikollista, että korkeimmassa kuolemanvaarassa huolehdittiin vain etuoikeutetun luokan ruokahuollosta, lämmön ja puhtaan veden saannista.
Kun valtaosalle kansasta jaettiin päivässä 125 grammaa leipää (ja joka päivä ei edes sitä), pieni porukka mietti, levittääkö leivälleen mustaa vai punaista kaviaaria.
Aliravittuja ihmisiä kuoli lumikinoksiin sadoin tuhansin, yltäkylläiset käänsivät kylkeä vuoteen lämmössä.
Leningradilaisilla oli kolmatta vuotta vastassaan paitsi maahan tunkeutunut herrakansa, myös omat herrat, stalinilainen nomenklatuura. Vain ensin mainitut häädettiin keväällä 1944.
[Näin oli lausuttu Helsingin sanomat -lehdessä 19.5.2020 julkaistussa Veli-Pekka Leppäsen kirjoittamassa kirja-arvostelussa Sadat epätoivoiset ihmiset söivät toisiaan natsien piirittämässä Leningradissa: Samaan aikaan puoluejohto sikaili herkkupöytien ääressä, kertoo brittitutkimus. Ja kirja oli Michael Jonesin Leningrad – piirityksen vuodet (Leningrad – State of Siege).]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti