Antifasistit valitsevat kohteensa hyvin epämääräisten syytösten perusteella. Joku bändi on saattanut esimerkiksi soittaa jonkin äärioikeistolaisen bändin kanssa tai sitten jonkin bändin jokin jäsen on joskus ollut jollain demolla, jossa joku soittaja on joskus jossain haastattelussa ilmaissut äärioikeistolaisia kantoja. Antifasistien puritaanisessa etiikassa mikään yhteys fasismiin, rasismiin tai sadismiin – oli se todellinen tai kuviteltu – oikeuttaa kohdetta vastaan hyökkäämisen.
Äärivasemmiston näkökulmasta metallikeikat, joissa soittaa heidän mielestään sopimaton bändi, ovat rekrytointitapahtumia äärioikeistolle. Vaikka bändit olisivat miten apoliittisia, äärivasemmisto keksii kyllä, miten pelkkä bändien esiintyminen on äärioikeistolaisuutta. Äärivasemmiston retoriikassa tätä kutsutaan ”metapoliittiseksi fasismiksi”. Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Anderssonin mukaan kyse on ”erilaisesta vaikuttamisesta.”
Kukaan normaali metallia kuunteleva ihminen ei koskaan ajattelisi, että ”hei, käynpä kuuntelemassa tuota hevikeikkaa ja värväydyn sitten nousuhumalassa äärioikeistoon.” Tämä on kuitenkin juuri äärivasemmiston näkemys vastustamistaan metallikeikoista.
[Jiri Keronen Vae victis -blogissaan 7.2.2019 julkaisemassaan merkinnässä Äärivasemmisto vastaan black metal]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti