Ongelma tässä molemminpuolisessa uhripuheessa – sanoisiko peräti kilvoittelussa – on se, että se typistää koko maailman uhreiksi ja alistajiksi. Jos kaikki on mustavalkoista, missä ovat elämän värit? Jos maailma typistyy näihin kahteen napaan, miten voimme ymmärtää sen kompleksisuutta? Miten voimme näistä rooleista käsin ylipäänsä kurkottaa toisiamme kohti? Sehän meidän on tehtävä, jos aiomme elää yhdessä. Vai aikooko joku täällä siivota pöydän niin, että elää vain samanmielisten valtiossa?
Sanokaa vain, että olen vanha mies ja pudonnut kehityksen kelkasta – minusta uhriutuminen on surullista. Uhriutuminen on käpertymistä omaan oikeassa olemiseensa. Uhrina on helppo olla, sillä jokainen vastaväite vain vahvistaa uhrin kokemusta omasta oikeassa olemisestaan ja että hän todella on uhri. Näin uhriutumisesta tulee kohtalo, itse itseään syventävä potero. Pohjimmiltaan uhriutuminen on kuitenkin elämänpelkoa; ihminen varjelee itseään elämän vaaroilta ja kaikelta, mikä voisi satuttaa.
[Näin oli lausuttu Jani Kaaron Ylen sivuilla 21.4.2019 julkaistussa kolumnissa Uhriutuminen on elämän pelkoa.]
[PS. Mukava nähdä Ylen sivuilla liberaaleja tekstejä!]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti