Mutta vakavasti puhuen en usko, että sinisten kannatus olisi noussut mainittavasti suuremmaksi, vaikka puolue olisikin saanut alkunsa kunniallisella tavalla. Syy tähän on yksinkertainen: sille, mitä siniset tarjoaa, ei ole kansan parissa minkäänlaista kysyntää. Siniset pyrki lähinnä olemaan jonkinlainen poliittisesti korrekti versio perussuomalaisista, mutta epäselväksi jäi, keihin puolue tällaisella linjalla tarkkaan ottaen kuvitteli vetoavansa. Kuka kaipaa ”realismia ilman rasismia”, kuten sinisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Simon Elo puolueen linjan määritteli? Kansallismielistä ja maahanmuuttokriittistä kansanosaa, joka kaiketi periaatteessa olisi sinisten ydinkannattajakuntaa, suvaitsevaisten rasismiulina ei nimittäin liikuta tippaakaan; punavihreiden piirien harrastama perussuomalaisten demonisointi on rintaman tällä puolen ennemminkin yllyke kuin este persujen äänestämiselle. Ja toisaalta taas ne äänestäjät, jotka lähtökohtaisesti yhdistävät kansallismielisyyden koppalakkeihin ja kaasukammioihin, eivät hyppää nationalistipuolueen kelkkaan, vakuuttelipa se rasisminvastaisuuttaan miten hartaasti tahansa. Heille on jo tarjolla seitsemän muuta antirasismiinsa tikahtuvaa eduskuntapuoluetta, eivät he tee sinisillä mitään. Siniset unohtivat poliitikon tärkeimmän ohjenuoran: olennaisinta on pitää oma kannattajakunta tyytyväisenä, ei suinkaan mielistellä vastustajaa. Asemoimalla itsensä poliittisesti korrektiin leiriin siniset pyllisti siihen suuntaan, josta se ehkä olisi itselleen jokusen äänen voinut raapia, ja kumarsi sinne, mistä sillä ei edes teoriassa ollut mitään voitettavaa.
[Näin oli lausuttu 15.4.2019 eli vuoden 2019 eduskuntavaalien
tulosten juuri tultua selville Sarastus-verkkolehdessä julkiastussa Olli
Virtasen kirjoittamassa kolumnissa Sininen uni.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti