On kuitenkin yksi tapaus jossa suora vaalien ulkopuolinen kapina demokraattisesti valittua hallintoa vastaan on oikeus ja velvollisuus. Jos tyranni tai harvainvaltainen hallitus pääsee valtaan vapaiden vaalien kautta – kuten Saksassa vuonna 1933 – on vallankumous ja sen ulkopuolinen tukeminen täysin oikeutettua.
Vuonna 1918 Suomessa tilanne oli päinvastainen. Kansan kiihkomieliseen vähemmistöön nojautuvat vallankumoukselliset ajoivat ylhäältä käsin pakotettua sosialismia.
Ensin sosialidemokraattisen puolueen puoluetoimikunta äänesti keskuudessaan ja päätti sitten ryhtyä aseelliseen vallankumoukseen vapailla vaaleilla valittua eduskuntaa ja hallitusta vastaan. Tämän puhtaasti valtapoliittisen operaation tarkoituksena oli kaapata valtiovalta ja siirtää Suomi tuotantovälineiden yhteisomistukseen, joka oli sosialidemokraattien vuonna 1903 vahvistetussa Forssan ohjelmassa korkein historiallinen tavoite.
Suomalaisen vasemmiston on ollut vaikea niellä sitä historiallista tosiseikkaa, että vuoden 1918 työväenvallankumouksen hallitus – Kansanvaltuuskunta – edusti harvainvaltaa. Punaisessa Suomessa yksi puolue katsoi oikeudekseen väkivalloin alistaa muut puolueet ja koko kansakunta sosialistiseen ihannejärjestelmään.
Kyseessä oli sekä juridisesti että moraalisesti oikeudeton vallankaappaus, joka täytti valtiopetoksen tunnusmerkit. Suomen Sosialidemokraattinen puolue syyllistyi pahimpaan mahdolliseen rikokseen aloittaessaan sodan kansanvaltaa vastaan vastaan. Harvainvaltaisen kapinan ja sen kukistamisen hinta oli hirmuinen.
[Jari Ehrnrooth Ylen sivuilla 3.5.2018 julkaistussa kolumnissaan Onko koskaan oikein ryhtyä vallankumoukseen?]
[PS. Voit niin halutessasi käydä lukemassa blogistani tervehenkisestä sosialidemokraattisesta vaihtoehdosta kansanvaltuuskunnalle. Oi, katso, jos niin haluat: Bernsteinilainen sosialidemokratia – ei utopismia.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti