Jokainen sivistynyt ihminen ymmärtää, ettei johonkin ihmisryhmään kuuluminen vielä anna eväitä sanoa jotakin siihen kuuluvasta yksilöstä. Tämän itsestäänselvyyden jankuttaminen nykyään ei luultavasti mene perille, mutta onhan se tehtävä, ettei totuus unohtuisi. Dixi et salvavi animam meam.
Mutta palatakseni vielä tuohon hullunkuriseen arvopatsasteluun, joka ratsastaa sanamagialla. On pakko myöntää, että se tuo mieleeni tuon sosialismin toteutumisen Neuvostoliitossa ja siihen liittyvän uuden puhetavan myös sikäli, että siinä heijastuu ilmiselvä kaksoisajattelu.
Mikäli joku käyttää n-sanaa ja toteaa, ettei hän siinä mitään pahaa näe, vaan ainoastaan pyrkii ihan itse miettimään, mitä sanoo, ettei joutuisi kieltä manipuloivien tahojen vangiksi, hänet teilataan välittömästi.
Asian logiikka on sama kuin aikoinaan neuvostojen maassa: ”Älä sinä piru valehtele. Kyllä jokainen tietää, että n-sanan tarkoittama ryhmä on epämiellyttävä ja vihattava. Sen takia mekin olemme ruvenneet siitä puhuessa kiertelemään ja kaartelemaan!”
Toisin sanoen siis nuo uuskielen nikkaroijat, kuten sosialismin ihanuuksista aikoinaan puhuneet ideologit, osoittavat juuri sanafobiallaan pakenevansa ikävästä todellisuudesta puhumista ja jopa sen ajattelemista, vaikka eivät sitä ja sen seurauksia paetakaan voi.
Sen sijaan yksittäiset sanat ja symbolit, jotka saattaisivat tuoda falskin korukielen lomaan välähdyksen todellisuudesta, ovat saaneet ylivertaisen merkityksen. Ne ovat väärän ajattelun veroisia rikoksia, vaikka eivät tosiasiassa sisällä minkäänlaista ajattelua, kunhan viittaavat sellaisen mahdollisuuteen.
Orwellilainen kieli pyrkii totaaliseen falskiuteen ja se kestää totuutta yhtä heikosti kuin stalinilainen sosialismi vitsejä.
Mutta ei se totuus sitä kiertelemällä mihinkään häviä. Mitenkähän pitkälle tekopyhällä valheella nykyään pötkitään?
[Timo Vihavainen 13.6.2017 blogissaan julkaisemassaan merkinnässä Saatanalliset sanat, jossa hän käsittelee sanamagiaa ja monen nykyään pahana pitämää N-sanaa.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti