Minun maailmani oli Länsi-Berliini, ja siellä meillä oli toisenlaisia ongelmia. Kului tuskin viikkoakaan ilman selkkausta ”turkkilaisten” kanssa. Meidän todellisuutemme ei sopinut yhteiskunnan julistamaan ”taisteluun äärioikeistoa vastaan”.
Meidän huolenamme eivät olleet skinit, jotka hyökkäsivät leirintäalueelle Mecklenburgissa tai nuorisotilaan Brandenburgissa, vaan se, pääsimmekö uimareissulta kotiin taskurahat mukanamme. Tai se, saimmeko bussipysäkillä seistessämme äkkiä kuulla jostakin porukasta: ”Mitäs kyyläät?” Varsinkin jos yritti puolustautua tai oli joukolla liikkeellä, seuraavana päivänä ulkomaalaisia oli paikalla tuplasti enemmän.
Turkkilaistaustainen koomikko Kaya Yanar teki näistä tapahtumista myöhemmin komediasarjan, jota rauhallisissa esikaupunki-idylleissään asuvat eteläsaksalaiset nauroivat katketakseen. Minua ei naurattanut, tunsin itseäni pilkattavan.
[saksalainen toimittaja Gil Barkei Sarastus-verkkolehdessä 11.10.2019 julkaistussa kirjoituksessaan Näyttääkö Itä-Saksa mallia? (osa 1)]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti