Psykiatriaa ja vankimielisairaaloita alettiin käyttää poliittisen sorron keinoina 1960-luvulta alkaen. Kun toisinajattelijat julistettiin mielisairaiksi, heidän uskottavuutensa ja heihin kohdistunut huomio väheni. Toisinajattelijoita varten kehitettiin diagnoosi ”hiipivä skitsofrenia”. Se aiheutti ”pakkomielteen” pyrkiä totuuteen, oikeuteen ja yhteiskunnan uudelleenjärjestelyyn.
Kun Neuvostoliitossa oli vuonna 1929 noin 20 000 psykiatrista potilasta, niin 1970-luvulla heitä oli lähes 400 000. Tässä joukossa oli runsain määrin ihmisoikeuksien puolustajia, demokratia-aktivisteja, ”neuvostovastaisia” taiteilijoita tai ”lahkolaisia”. Lahkolaisiksi nimitettiin esimerkiksi baptisteja ja muita protestantteja. Osa uskovista päätyi mielisairaalaan siksi, että he lukivat ja levittivät Raamattua. Niitä salakuljetettiin kylmän sodan loppuvuosina Neuvostoliittoon muun muassa Suomesta.
KGB:llä oli omat erityismielisairaalansa. Neuvostopsykiatrien ”hoito” oli sellaista, että moni palasi siviiliin fyysisesti ja psyykkisesti sairaana. Maailman psykiatrialiitto erotti Neuvostoliiton järjestöstään.
[Näin oli lausuttu Kirkko ja kaupunki -lehdessä 18.7.2019 julkaistussa Pauli Juuselan kirjoittamassa artikkelissa Tämä kolahti: Luiden tie saattelee lukijan hyytävään vankileirien saaristoon.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti