Käytännössä joudumme pohtimaan, kuinka paljon mikäkin seikka saa yhteiskunnalle maksaa: synnytys, vanhempainvapaa, peruskoulu, päihdehuolto, pakolaisapu, puoluetuki, kirjastolaitos, Kansallisooppera, Korkein oikeus. Ottajia riittää, eikä kukaan kykene ennustamaan tai mittaamaan rahanjakomallien kaikkia seurauksia. Ja vaikka joku siihen kykenisi, investointien kohdentamisesta oltaisiin silti erimielisiä. Annammeko tukiopetusta heikommille vai kannustammeko lahjakkaita? Koulutukseen, aivan kuten terveydenhuoltoon, pystyttäisiin käyttämään loputtomasti varoja. Heikommille oppilaille ohjatut varat ovat silti aina pois lahjakkaammilta, aikuisoppilaille suunnatut varat ovat pois lasten opetuksesta, syöpäpotilasresurssit ovat pois sydänpotilailta ja niin edelleen.
Näin tarkasteltuna jopa ajatus lähtökohtien tasa-arvosta voi vaikuttaa naiivilta. Peruskoulupohjalta on esimerkiksi turha hakea tutkijankoulutuspaikkaa. Mistä lähtökohdasta siis puhutaan? Sitä ei juuri koskaan määritellä. Voidaan myös kysyä, onko lähtökohtien tasa-arvo toivottavaa itsessään vai onko se vain välttämätön osa reilua kilpailua? Jos lähtökohtien tasa-arvoa pidetään vain olennaisena osana kilpailua, on kysyttävä, kuinka paljon vapautta kannattaa uhrata siihen, että kaikki aloittavat samalta viivalta.
Sosiaalitieteissä lähtökohtien tasa-arvolla tarkoitetaan toisinaan todennäköisyyttä sille, että alhaisella sosioekonomisella lähtötasolla oleva yksilö nousee ylemmille tasoille. Tämä määritelmä jättää huomiotta kysymykset meriiteistä ja ominaisuuksista. Onko yksilö ansainnut nousunsa? Ja jos on, onko nousu perustunut jo saavutettuihin meriitteihin vai synnynnäisiin ominaisuuksiin (vrt. menestyminen urheilu- tai kauneuskilpailuissa)? Tulisiko näihin suhtautua eri tavoin?
On ilmeistä, että kukaan ei kykene käyttämään kaikkea potentiaaliaan ja että lahjakkuutta väistämättä valuu hukkaan. Kuvataiteilija ei ennätä harjoittaa kielellistä ilmaisuaan, koripalloilija ei ehdi hioa korkeushyppytekniikkaansa ja niin edelleen. Tästä huolimatta on oikein toimia niin, että lahjat eivät haaskaannu mahdollisuuksien puutteeseen. Se, minkä verran yhteiskunnan tulee käyttää tähän voimavaroja (tai uhrata muiden vapauksia), ei kuitenkaan ole ilmeistä. Ei myöskään ole ilmeistä, millainen yhteiskunnasta tulisi, jos sosioekonominen asema määräytyisi tarkasti vain ja ainoastaan meriittien mukaan.
Avoimia kysymyksiä on siis paljon. Tuleeko työnantajalla olla vapaus palkata kenet tahansa, riippumatta hakijan meriiteistä? Entä koulutuspaikat? Tuleeko ne jakaa täysin meritokraattisesti (eli ilman rotu- tai sukupuolikiintiöitä)? Tällöinkin pitää ratkaista, minkälaisista meriiteistä puhutaan: ylioppilastodistuksen arvosanasta, ylioppilaskokeen yleisarvosanasta, yksittäisestä ylioppilaskoeaineen tuloksesta, pääsykoemenestyksestä, työkokemuksesta, näiden yhdistelmistä vai jostakin aivan muusta. Yhteiskunta voisi myös päättää suosia äärimmäistä vapautta joissakin kysymyksissä, esimerkiksi työhönotto- ja palkkauskysymyksissä, mutta se voisi samalla vaatia täyttä tasa-arvoa terveydenhuollossa.
On yleisesti hyväksyttyä, että työnantaja ei saa valita työntekijää rodun, sukupuolen tai muun vastaavan ominaisuuden perusteella. Asiaa tarkastellaan usein kuitenkin mutkikkaammin, työpaikkojen yleisen jakautumisen kannalta. Tällöin saatetaan ajatella, että työpaikat tai uralla eteneminen eivät saa olla yhteydessä rotuun, sukupuoleen tai muuhun vastaavaan piirteeseen. Tämä näkemys on paljon vaativampi. Työpaikkojen jakautuminen tai ihmisten eteneminen työuralla voivat nimittäin olla yhteydessä rotuun tai sukupuoleen muista syistä kuin työnantajan tekemistä rotu- ja sukupuolipäätöksistä (ks. kirja-arvion ensimmäinen osa).
Kuten todettua, kysymys on ikiaikainen. Missä määrin valtiolla on oikeus puuttua yksilöiden – työntekijöiden tai työnantajien – päätöksiin? Riippumatta siitä, miten yhteiskunta tämän kysymyksen ratkaisee, taloudellisen tasa-arvon ja taloudellisen vapauden välillä on väistämätön ristiriita. Lisäksi vapaimmatkin yhteiskunnat rajoittavat yksilön mahdollisuuksia valita vaihtoehtoisia käyttäytymismalleja. Yksilöiden toiminnan säätely on oikeastaan jo osa yhteiskunnan määritelmää. Meritokratia ja tasa-arvo saattavat teoreettisina ajatusrakennelmina joka tapauksessa olla hyödyttömiä. Matt Cavanagh kirjoittaa:
Tasa-arvon ja meritokratian kaltaiset teoriat, jotka esittävät selittävänsä kaiken yksinkertaisilla ideoilla, eivät ole ainoastaan väärin vaan ne ovat hyödyttömiä: niiden vaikutus saa meidät ajattelemaan, että vaikka teoriat ovat väärässä, oikea vastaus olisi aina samankaltainen. Todellisuudessa ”mahdollisuuksien tasa-arvon” alaisuudessa matkustaa puolustamisen arvoisia ajatuksia – syrjimättömyys ja ajatus, että kaikkien tulisi voida jossakin määrin kontrolloida elämäänsä – jotka eivät itsessään ole valmiita teorioita, eivätkä ne itsestään selvästi sovi yhteen muodostaakseen valmiin teorian.Feminismin tärkeimpiä periaatteellisia kysymyksiä on lopputulosten tasa-arvo. Tärkeimpiä käytännön kysymyksiä on taas se, miten hallinnon tulisi toimia tuloerojen suhteen. Asia on luonnollisesti paljon suurempi kuin miesten ja naisten tuloerot. Merkittävä osa esimerkiksi Yhdysvaltain eriarvoisuuden viime aikaisesta kehityksestä johtuu teknologian avittamasta superrikkaiden vaurastumisesta, ei naisten, homojen tai mustien syrjinnästä. Syrjintäteorioiden kyky käsitellä asiaa on siksi varsin rajoittunut. (Mielenkiintoinen seikka on, että rikkaiden rikastuminen on epäreilua myös monien, kenties useimpien jenkkikonservatiivien mielestä.)
[Näin oli lausuttu tietokirjailija ja tiedetoimittaja Osmo Tammisalon kirjoittaman kirja-arvostelun M. Abdulkarimin ja E. Talvitien kirjoittamasta kirjasta 'Noin 10 myyttiä feminismistä' toisessa osassa, jonka mies oli julkaissut blogissaan 3.10.2018 otsikolla Minne menet feminismi? Osa 2.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti