Kun joku esittää syyllistäviä moraalisaarnoja asioista, joissa saarnan
vastaanottaja ei näe mitään väärää tai epätavallista, sille on suomen
kielessä nimikin. Se on nalkutusta. Ja kyllä, se laukaisee
defenssireaktion. Se ero noissa tietysti on, että lainsäädäntöön ja
muuhun yhteiskunnalliseen pakottamiseen liittyvät jutut herättävät
kunnon raivoa, kun taas siviilihenkilöiden väliset suositukset johtavat
yleensä lähinnä naureskeluun ja nälvimiseen, mutta se on vain aste-ero.
Kun mainitsin tästä, joku muu vastasi minulle, että ei netissä voi
nalkuttaa. Netissä kun on helppoa blokata epämiellyttävät viestit ja
mennä vaan lukemaan jotain muuta. Ihan totta, mutta tarkemmin ajatellen
ei nalkutuksen määritelmä riipu siitä, onko sitä pakko kuunnella.
Pakollisuus vaikuttaa vain siihen, millaisen defenssireaktion se
aiheuttaa.
Jos perheenjäsen nalkuttaa, asialle ei oikein voi mitään, jolloin elimistö ratkaisee ongelman ennenaikaisella kuolemalla.
Jos kadulla satunnainen vastaantulija tulee nalkuttamaan, tilanteesta
voi yrittää kävellä pois, ja jos se lähtee perään, sitä voi vetää
defensiivisesti turpaan. Ei siis saa, mutta voi. Useimmat ymmärtävät
tämän, ja siksi katunalkutusta tapahtuukin hyvin vähän, eikä se
silloinkaan ole kovin intensiivistä eikä tungettelevaa.
Nettinalkutus taas on suosittua, koska se on turvallista puolin ja
toisin. Nalkuttaja ei saa turpaansa, ja nalkutuksen kohdekin voi
vapaasti valita, jääkö odottelemaan sydänhalvausta, vai pistääkö sivun
kiinni ja heittääkö kenties lähtiessään jonkin haistatuksen. Koska
netissä nalkuttaminen on helpompaa kuin livenä, on nalkutus
intensiivisempää, ja niinpä lähtökommentitkin ovat sarkastisempia ja
alatyylisempiä.
[Näin oli lausuttu Pekan porstua -blogissa 17.11.2018 julkaistussa merkinnässä Nalkutusta ja kinkunahmintaa.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti